Joutilaisuus. Tom Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan Joutilaisuuden ylistys (2006) siitä, miten meidän pitäisi osata ottaa rennommin ja nauttia elämästä. Hän kyseenalaistaa nykyiset työmarkkinoiden valtarakenteet, jotka ajavat ihmiset tekemään yhä enemmän työtä ja kiirehtimään jopa vapaa-ajallaan. Joutilaisuuden hän näkee ihmiselle luontaisena tapana viettää aikaa. Pitkään nukkuminen on nautinnollista, syömiseen pitäisi käyttää paljon aikaa ja silkkaan laiskotteluunkin tulisi säästää muutama tunti päivästä. Hodgkinsonin mukaan meillä tulisi olla nykyistä enemmän rohkeutta päättää omasta ajankäytöstämme. Voisimme ehkä paremmin, jos uskaltaisimme myöhästyä töistä (tosin sen varalle on keksitty joustava työaika) tai nauttia silloin tällöin lounaan pidemmän kaavan mukaan (mikä ei luonnollisesti ole mahdollista työpaikkaruokaloissa). Joutilaaksi heittäytyminen ei ole kuitenkaan niin helppoa, miltä Hodgkinson saa sen kuulostamaan. Se on itse asiassa perin juurin vaikeaa.

Laiskuus. Yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Kuinkahan moni meistä kehtaa työpaikalla aamukahvin ääressä todeta, että tulipa sitten eilen illalla lojuttua useampi tunti sohvalla tekemättä mitään? Ei tullut lähdettyä lenkille tai kokattua perheelle kukkoa viinissä. Kuinkahan moni meistä itse asiassa edes pystyy aidosti laiskottelemaan, tekemään ei yhtikäs mitään? Mielessä pyörii yleensä aina ainakin tuhat tekemätöntä asiaa. Pakastinkin pitäisi sulattaa ja auto pestä. Ja miksi siirtäisit huomiselle sen, minkä pystyt tekemään jo tänään? Vanha sanontakin sanoo, että elämä ei laiskoja elätä.

Kiire, kiire, kiire. Ei siis vain kiire, vaan ihan järkyttävä kiire. Nyt ei ehdi, eikä oikein huomennakaan, mutta ehkä ensi viikolla. Tai odotapas, silloinkin on kiire. Ja sen jälkeen vasta kiire onkin. Kiire ei tunnu loppuvan koskaan. Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan siitä, mistä jatkuva kiireen tuntu on peräisin. Hänen mukaansa työntekijöistä on tehokkuuden nimissä vähä vähältä ja tieten tahtoen kitketty erilaiset luontaiset paheet, kuten laiskottelu. Meille on tarjolla täytettyä voileipiä ja take out -kahvia, jotta emme tuhlaisi aikaa syömiseen. Voimme kiirehtiä kuuma kahvimuki kädessä aamulla metroon tai bussiin, syödä ja hoitaa päivän ensimmäiset työtehtävät jo ennen kuin saavumme työpaikalle. Kaikkinainen joutilaisuus on pahasta. Kuten tiedämme, parhaat ajatukset syntyvät usein silloin, kun annamme mielemme ja kehomme rauhoittua. Helpoiten se tapahtuu reporankana sohvalla maaten. Mutta kuinka monen työpaikalla on sohva, johon voisi uppoutua ajattelemaan? Tai vaikka sellainen olisikin, se lienee tuotu sinne vain siksi, että voisimme käydä jatkuvaa henkistä taistoa luontaisia paheitamme vastaan. Ahkeruus olkoon ilomme!

Aikapula. Moni meistä haaveilee muutamasta ylimääräisestä tunnista päivässä. Tuntuu, että päivän tunnit eivät riitä kaiken sen tekemiseen, mitä on suunnitellut. Arki-iltaisin ihmettelemme, minne se päivä taas meni. Maanantaiaamuisin, silmät puoliummessa, halajamme viikonlopun perään, joka tuntuu menneen yhdessä hujauksessa. Kolmikymppinen tietotyöläinen odottaa eläkkeelle pääsyä, koska silloin olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin nyt ei ole aikaa. Yhä useampi meistä kärsii aikapulasta. Haluaisimme enemmän aikaa, jotta voisimme olla perheemme kanssa, harrastaa ja viettää kiireetöntä vapaa-aikaa. Haaveilemme lyhyemmästä työpäivästä. Uskomme, että se lisäisi hyvinvointiamme. Hodgkinsonin mukaan näin onkin. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä tehdä enempää työtä, mihin motivaatio riittää. Aikansa voi käyttää paremminkin. Voi olla jouten, hättäilemättä.

Elä hättäile. Espoon Omenan kauppakeskuksen Citymarkettiin on perustettu hidas kassa. Helsingin Sanomat raportoi asiasta 12.10.2011 lehdessään. Ajatus hitaasta kassasta syntyi alun perin siitä, että Aalto ylipiston Design Factory ja Tekesin Mind-hanke kokosivat yhdessä Kehitysvammaisten palvelusäätiön kanssa ryhmän kehitysvammaisia, jotka sitten toivat esille omia unelmiaan ja näkemyksiään yhteiskunnasta. Yksi esille tullut toive oli se, että kauppojen kassoilla olisi vähemmän kiirettä ja stressiä. Silloin hekin voisivat käydä ostoksilla ilman avustajaa. Elä hättäile –kassan ovat löytäneet myös muut kuin kehitysvammaiset. Asiakkaiden mukaan on mukavaa, kun kassajonossa on aikaa rupatella toisten kanssa ja kassahenkilökunnalla on aikaa palvella. Ei ole kiire pois perässä tulevien alta. Kukaan ei töni kärryjen kanssa. On odottamista, paikallaan olemista, ei minkään tekemistä. On aikaa.

Slow down. Kiireestä on tullut trendikästä. Tulee olo, että jos ei ole kiireinen, ei ole myöskään tärkeä. Liiallinen kiire ei kuitenkaan ole kenellekään hyväksi. Jatkuvasti nopeutuva elämänrytmi uuvuttaa. Ihminen palaa loppuun. Ellei hän osaa hidastaa ajoissa. Downshiftata. Hypätä pois oravanpyörästä. Tänä päivänä ei voi olla törmäämättä hitaamman elämän puolestapuhujiin. Naistenlehdissä on juttuja ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä. Kuvissa on naisia ja miehiä kumisaappaat jalassa. Taustalla on puutarha, komposti ja viisimetrinen auringonkukka. On myös heitä, jotka päättävät siirtyä pois ahdistavasta ja stressaavasta työstä ja kiivetä sen sijaan maailman korkeimmalle vuorelle. (Se lienee heidän mielestään vähemmän stressaavaa.) Täydellinen elämänmuutos voi olla joillekin ainoa keino selvitä. Toisille riittävät joutilaat hetket. Siis ne, joita raivataan kalenteriin, jahka on saatu ensin tehtyä se yksi asia. Ja sitten vielä se toinen…

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lontoon mielenosoitus oli suurin maassa järjestetty mielenosoitus vuosikymmeneen. Paikalle oli tullut väkeä kaukaakin osoittamaan turhautumistaan hallituksen toimintaa kohtaan. Hallituksen linja pysyi kuitenkin kovana, säästöjä pitää saada ja menoja leikata.

Nyt Englannissa mellakoidaan taas. Vaikka syy mielenilmauksiin ei ole ainoastaan suunnitelluissa säästötoimenpiteissä, vaikuttavat ne kuitenkin vahvasti taustalla. Kynnys tuhota yhteistä omaisuutta, harjoittaa väkivaltaa ja osoittaa kaikkinaista välinpitämättömyyttä muita yhteiskunnan jäseniä kohtaan on matala jo valmiiksi syrjäytyneillä työttömillä nuorilla, jotka elävät ilman tuloja yhteiskunnan marginaalissa ja joiden tulevaisuus näyttää entistä synkemmältä.

Luottamus murenee

Yhteiskunnasta syrjäytyminen on vaarallinen ilmiö. Sen vaarallisuutta on vaikea ymmärtää niin kauan, kun se ei vyöry eteemme kaduilla ja toreilla. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tilanne on muuttumassa myös Suomessa. Lisääntynyt maahanmuuttajiin kohdistuva väkivalta on yksi osoitus siitä, että luottamus muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on murenemassa. Koetaan, että oikeus pitää ottaa omiin käsiin.

Mistä luottamuspula sitten johtuu? Viime aikoina maassamme on puhuttu paljon kansan tahdosta ja siitä, missä määrin se näkyy esimerkiksi uuden hallituksen muodostamisessa. Eduskuntavaalien tulos antaa vahvoja viitteitä siitä, että kansa haluaa muutosta suuntaan tai toiseen. Viitteitä on myös siitä, että muutoksia on tulossa. Mutta ovatko ne kansan tahdon mukaisia? Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot tekevät usein aivan erilaista politiikkaa, kuin mitä kansa haluaa. Esimerkiksi tutkija Johanna Kallio on tuonut tämän esille omassa väitöskirjassaan. Kansan tahto ei jostain syystä näy tehdyssä politiikassa. Tämä johtaa väistämättä luottamuspulaan.

Mihin on varaa ja mihin halua?

Voidaan tietysti ajatella, että kansan tahdon ja tehdyn politiikan kohtaamattomuus johtuu siitä, että kansa ei ymmärrä yhtä hyvin talouden realiteetteja kuin asiaan perehtynyt virkamies tai poliitikko. Veroille halutaan vastinetta, mutta aina ei ymmärretä, mitä kaikkea verorahoilla jo nyt kustannetaan. Toiveiden ja todellisuuden välissä on usein miljoonien eurojen kokoinen kuilu. Toisaalta rahan puutteeseen vetoaminen on päättäjille helpompaa kuin tehdyn politiikan perustelu arvovalinnoilla. Tutkija Johannes Kananen puhuu ”meillä ei ole varaa –politiikasta”. Meille kerrotaan, että raha ei kasva puissa. Valtion kassa on tyhjä. Velkasaldo kasvaa. Olemme tuhon tiellä. Jostain pitää säästää. Koko ajan.

Vakavissaan voidaan kysyä, olemmeko tuhon tiellä? Jos meillä ei ole varaa tai halua taata kaikille mahdollisuutta elää turvattua ja ehkä jopa onnellista elämää, mihin se johtaa? Mitä ovat valmiita tekemään ne ihmiset, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta? Ne, jotka eivät koe saavansa tästä yhteiskunnasta mitään hyvää.

Viimeaikaiset uutiset Iso-Britanniasta ovat masentavia. Helsingin Sanomissa (11.8.) Gareth Reader, 30-vuotias nuori Brixtonista toteaa, että ”luottamus on se, mistä Britanniassa on kyse. Ja sitä ei kenelläkään ole juuri nyt. Hallitus ei tule koskaan myöntämään olleensa väärässä.” 21-vuotias Rosie Hopkins Claphamista uskoo elävänsä tulevaisuudessa ”pelon yhteiskunnassa”.

Itse haluaisin elää hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pienen kylän asukkaat ovat toistensa elämässä tiiviisti mukana. Kun naapuria kohtaa ilo ja onni, ovat pienen kylän asukkaat iloitsemassa hänen kanssaan. Kun naapuria kohtaa suru ja epäonni, ovat pienen kylän asukkaat tukemassa ja lohduttamassa häntä. Pienessä kylässä on tietty sosiaalinen paine tehdä asiat niin, että yhteinen hyvä lisääntyy. Pienen kylän kyläseurassakin on usein voimaa enemmän kuin kaupunkilaisserkun citymaasturissa.

Kuva: Taksiliitto

Mihin tuo kaikki perustuu? Siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Kun naapuri on tuttu, ei hänen traktorinsa takalevyyn kehtaa spreijata, että aja lujempaa tollo. Vaikka ehkä näin ajattelisikin. Tuttuuteen perustuvat myös hyvät asiakassuhteet pienen kylän pieneen kauppaan ja pankkiin. Pankissa ei tarvitse näyttää henkilöllisyystodistusta ja kauppias kättelee tullessaan vastaan kylän raitilla. Tällainen tuttuuteen perustuva asiakaspalvelu on häviävä luonnonvara. Pienissä kylissä ei ole enää pieniä kauppoja eikä pieniä pankkeja, joissa tieto leviäisi ja naamat tulisivat tutuiksi.

Tuttuus ei toki aina ole hyvästä. Ei etenkään silloin, kun kaupan täti tietää asiasi paremmin kuin sinä itse. Visainen kysymys kuuluukin, kumpi on parempi? Onko parempi, että tuttu kaupan täti luottaa, että maksat ostoksesi ensi kerralla, kun lompakko muistuu mukaan vai se, että hän tietää sinusta juuri sen verran, kuin New Yorkin pormestarista?

Asiakassuhteet sähköistyvät

Kelassa tämä kysymys kiertyy monenkin menossa olevan muutoksen ympärille, mutta nostan tässä esiin kaksi. Ensimmäinen muutos koskee Kelan järjestämiä kuljetuspalveluja. Niissä ollaan siirtymässä sähköiseen tiedonsiirtoon, mikä merkitsee monien taksia kulkemiseensa tarvitsevien kohdalla tuttujen asiakassuhteiden päättymistä.

Toinen vastaavanlainen muutos koskee vammaisten tulkkipalveluja, joiden järjestäminen siirtyi Kelan vastuulle 1.9.2010. Molemmissa tapauksissa palvelu tulee vastaisuudessa tilata tutun palveluntuottajan sijasta erityisistä välityskeskuksista, ellei sitten satu olemaan suunnattoman varakas, että voi tehdä mitä haluaa. Ja suurin osa vammaisista ei ole.

Mitä muutos merkitsee ”asiakkaan” näkökulmasta? Se on kysymys, jota ei ole mielestäni kunnolla kysytty. Millainen merkitys on tutulla palveluntuottajalla asiakkaalle? Kerron yhden tarinan, joka voisi hyvinkin olla totta.

Kuvitteellinen, mutta tosi tarina

Leila on sairaseläkkeellä oleva ”monisairas”. Hän käyttää lääkäripalveluja jopa useampaan kertaan viikossa ja tarvitsee kulkemiseensa erityiskulkuneuvoa, tässä tapauksessa taksia huonojen jalkojensa ja heikon sydämensä takia. Hänellä on tuttu autoilija, jonka palveluun hän luottaa. Asiakassuhde perustuu palvelun laatuun, molemminpuoliseen luottamukseen ja jatkuvuuteen, sillä hinta on kaikille sama, eikä alennuksia anneta.

Leila ei kuitenkaan ole Kelan kriteerien mukaan vaikeasti vammainen. Vastaisuudessa hänen tulisi tilata jokainen Kelan korvaama kuljetuspalvelu tilausvälityskeskuksesta. Pystyykö hän tällöin luottamaan siihen, että satunnainen taksinkuljettaja haluaa tai ehtii auttamaan häntä löytämään sairaalassa oikealle osastolle. Jaksaakohan kuljettaja olla kiinnostunut edes siitä, mitä viidensadan kilometrin päässä asuvan tyttären perheen koiralle kuuluu tänään? Muita sosiaalisia kontakteja lääkäreitä ja hoitajia lukuun ottamatta Leilalla ei viikon aikana ole. Tutun kuljettajan kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia.

Kelan näkökulmasta ei tieto asiakkaan tyttärentyttären puudelin pieleen menneestä trimmauksesta ole relevantti. Mutta mikä sitten on? Onko tärkeää se, että asiakas kokee, että häntä palvellaan, vai se, että hän saa palvelun järjestämistavasta riippumatta. Ja onko vastaus kaikkien kansalaisten kohdalla sama? Kun palveluja tuotetaan ajatuksena asiakkaiden yhtäläinen kohtelu, eivät asiakkaat ehkä aina olekaan keskiössä. Veronmaksajillekaan säästöjä ei välttämättä synny, vaikka niillä haluttaisiinkin uudistuksia perustella. Voidaankin kysyä, kuka uudistuksista oikein hyötyy. Viime kädessä ehkä pääomasijoittaja, jota kukaan ei tunne ja jota kukaan ei ole nähnyt. Sitä eivät pienen kylän asukkaat pitäisi edes pienesti hyvänä asiana.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan tutkimusosasto

Aloin miettiä uskonnon keskeistä merkitystä Espanjassa ja sitä, miten vahvana usko siellä näyttäytyy. Jatkoin pohdintaa miettimällä, mikä meillä Suomessa on yhtä vahvaa. Ei ainakaan uskonto, sillä suomalaisethan eivät tunnetusti paljon kirkossa takamustaan kuluta. Jossain Tapas-baarien ja kahviloiden välimaastossa tajusin, mitä espanjalaisista kylistä puuttuu. Kansaneläkelaitos. Meillä kirkon sijaan pienimmistäkin pienimmissä kylissä on (tai ainakin on ollut) Kelan toimisto. Tänäkin päivänä, kun monista kuntakeskuksista ovat hävinneet niin postit kuin poliisitkin, Kela on jäänyt muistuttamaan vahvasta uskostamme hyvinvointivaltioon.

Me emme ole kirkossa käyvää kansaa, toisin kuin eteläeurooppalaiset, sillä meille valtio on pyrkinyt turvaamaan hyvän ja turvallisen elämän. Hyvinvointimme on kummunnut riittävästä taloudellisesta turvasta heikkoina aikoina, ei niinkään uskosta johonkin suurempaan. Kela on ollut kirkkomme niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. “Elämässä mukana ja muutoksissa tukena”, kuuluu Kelan tunnuslause. Se voisi yhtä hyvin olla kirkon tunnuslause. Kela tukee ja turvaa, kun elämässämme tapahtuu yllättäviä, odottamattomia tai odotettuja muutoksia.

Tänä päivänä muiden tavoin myös Kela on vähentämässä paikallistoimistojensa määrää, eikä pienimmistä kylistä Kelan tuttua logoa enää löydy. Lähimpään Kelan toimistoon alkaa olla matkaa enemmän kuin lähimpään kirkkoon. Mielenkiintoista onkin, näkyykö tämä kansamme henkistymisenä. Alammeko turvata elämäämme hyvinvointivaltion sijasta pyhää henkeen? Palveluverkon supistamista perustellaan sillä, että yhä useammin etuuksia haetaan toisenlaisesta verkosta, Internetistä. Mutta voiko netti korvata hyvinvointihengellisen kotimme, Kelan toimiston?

Itse olen käynyt vain kerran nykyisen kotikuntani Kelan toimistossa. Siellä sellainen vielä on, vaikka kunta ei kovin suuri olekaan. Kelan olemassaoloa ei oikeastaan koskaan mieti, se vain on. Tuttu linna seisoo jykevästi toimiston oven yläpuolella. Mitä, jos sitä ei jonain päivänä enää olisikaan. Muuttuisiko jokin? Olisiko uskoni hyvinvointivaltion ikiaikaiseen tukeen ja turvaan sen jälkeen yhtä vahva? Kelan toimiston tilalle tulisi ehkä pankki, kuppila tai kampaamo. Niihinkin voi astua sisään, jos on uskossaan luja, mutta hyvinvointia ne eivät voi taata ennen kuin kolehti on maksettu.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Seminaariin valtiovallan tervehdyksen tuonut valtiosihteeri Eeva Kuuskoski korosti sitä, miten valtionhallinnossa pitäisi päästä eroon osaoptimoinnista ja pyrkiä kokonaisvaltaiseen työllisyyspolitiikkaan, jossa eivät korostuisi eri hallinnonalojen omat tavoitteenasettelut. Tämä osaoptimoinnin problematiikka nousi myös esiin haastatellessani jokunen vuosi sitten työvoimatoimistojen ja sosiaalitoimen työntekijöitä erästä työvoimapoliittista tutkimusta varten. Esimerkiksi työvoiman palvelukeskuksissa eri toimijoilla voi olla hyvinkin erilaiset tavoitteet saman asiakkaan suhteen. Kun työvoimatoimiston tavoitteena on siirtää asiakas joko avoimille työmarkkinoille tai toimenpiteeseen, ovat sosiaalitoimen tavoitteet usein vähemmän työmarkkinakeskeisiä ja enemmän yksilön elämäntilanteeseen kohdistuvia.

Erikoistutkija Tarja Heponiemi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta esitteli kirjallisuuskatsaukseen perustuvia havaintoja muun muassa työttömyyden ja terveyden välisistä yhteyksistä. Katsauksen mukaan on selvästi osoitettavissa, että työttömyys on valikoivaa eli, että työttömäksi jäävät muita herkemmin huonon terveydentilan omaavat. Tutkimusprofessori Jukka Vuori Työterveyslaitokselta painottikin omassa esityksessään työntekijöiden terveyden suojelemisen merkitystä. Jos henkilö jää työttömäksi, on aivan eri asia uudelleentyöllistymisen kannalta, millainen on henkilön fyysinen ja psyykkinen terveys.

Työttömyys koskee aina yksilöä

Seminaarissa puhuttiin myös moniammatillisesta työstä ja sen merkityksestä työttömyyden hoidossa. Paikallisjohtaja Ilkka Haahtela Helsingin työ- ja elinkeinotoimistosta totesi, että noin 70 000 työtöntä työnhakijaa tarvitsisi moniammatillista tukea. Moniammatillisuuden toteuttaminen etenkin pitkäaikaistyöttömien palveluissa on tärkeää, sillä kuten jo aiemmin todettiin, eri toimijat näkevät työttömän eri tavoin ja kokonaiskuvan saaminen työttömän tilanteesta on mahdotonta ilman toimijoiden välistä yhteistyötä.

Ylilääkäri Veijo Nevalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta toi omassa puheenvuorossaan esille erityisesti pitkäaikaistyöttömien työkykyyn monesti vaikuttavat mielenterveys- ja päihdeongelmat. Hän kritisoi sitä, miten terveyskeskukset ovat pääsääntöisesti ulkoistaneet sekä mielenterveys- että päihdeongelmien hoidon. Näin ollen niissä ei myöskään ole näiden ongelmien tunnistamiseen vaadittavaa osaamista. Nevalainen painotti mielenterveysongelmien moninaisuutta ja päällekkäisyyttä sekä sitä, miten pienestä vakavat mielenterveysongelmat voivat alkaa. Joidenkin kohdalla työttömyyden pitkittymisen ja yhteiskunnasta syrjäytymisen taustalla voi olla sosiaalinen jännitys, joka oikein ja riittävän aikaisin tunnistettuna ja hoidettuna ei merkittävästi vaikuttaisi työkykyyn ja työyhteisössä pärjäämiseen.

Ehdottomasti koskettavin esitys oli työttömän oma puheenvuoro, jonka piti Seppo Blomqvist Turusta. Esityksessä tiivistyi mielestäni moni työttömyyden ja sen hoidon kannalta keskeinen asia. Ensinnäkin on tärkeää, että työtöntä kuunnellaan ja myös kuullaan. Hänet pitää käsittää osana ympäristöään ja ottaa huomioon yksilöiden erilaiset elämäntilanteet. Toisekseen, työttömyyden pitkittyessä pitää olla resursseja tehdä moniammatillista auttamistyötä, jonka tulee olla sekä tavoitteellista että asiakasta kunnioittavaa. Kolmanneksi, kolmannen sektorin toimijoiden toimintaa pitää tukea niiden erittäin tärkeässä syrjäytymisen vastaisessa työssä. Ilman yhdistysten ja järjestöjen tukityöpaikkoja monen työttömän kohtalona olisi täydellinen syrjäytyminen yhteiskunnasta. Lisäksi välityömarkkinoita tulee kehittää entistä määrätietoisemmin, jotta päästään tilanteesta, jossa yksilö on arvokas vain, jos hän kykenee työskentelemään avoimilla työmarkkinoilla.

Osaoptimointia myös tutkimuksessa

Seminaarin alustusten pohjalta voidaan mielestäni todeta, että meillä on huomattava määrä tietoa työttömyyden vaikutuksista ja sen taustalla olevista tekijöistä, kuten terveydestä. Tutkimus, kuten päätöksentekokin, on kuitenkin kovin hajallaan ja tieteenaloittain tai tutkimussektoreittain kohdentunutta. Myös tutkimuksessa syyllistytään osaoptimointiin, eikä aina nähdä niitä mahdollisuuksia, mitä monitieteellinen tutkimus voisi tarjota. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten vuoden 2009 alussa alkaneen Paltamon täystyöllistämismallin arviointitutkimus, jota Terveyden ja hyvinvoinnin laitos koordinoi, pystyy rakentamaan eri tieteenaloja edustavien osatutkimusten tuloksista yhtenäisen ja päätöksenteossa hyödynnettävissä olevan kokonaisuuden.

Paltamossa työttömien tulevaisuutta rakennetaan osallisuuden, yhteisöllisyyden ja kannustamisen pohjalta. Ajatuksena on lisätä työttömien ja koko paikallisyhteisön hyvinvointia, kun kunnan kaikki työttömät työllistetään paikalliseen Työvoimataloon. Vaikka tavoitteena Paltamossa onkin siirtää mahdollisimman moni työllistetty avoimille työmarkkinoille, todellisuudessa malli edustaa osaltaan pysyviä välityömarkkinoita. Sekä Paltamossa että muualla tulee aina olemaan niitä, joiden resurssit eivät riitä työntekoon avoimilla työmarkkinoilla.

Mielestäni keskeinen ellei keskeisin haaste tulevaisuutta ajatellen onkin se, miten me pystymme nykyistä paremmin kohtaamaan ne ihmiset, joiden elämää ei määritä työ vaan jokapäiväinen selviytyminen maailmassa, jossa vaaditaan yhä enemmän osaamista ja jaksamista. Pystymmekö tarjoamaan heille arvokkaan ja taloudellisesti turvatun elämän? Ja ennen kaikkea mitä tapahtuu, jos emme näin tee?

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Käytössämme olevaa aikaa voidaan mitata monin eri tavoin, mutta helpointa sen seuraaminen on kellosta. Muistan, kun sain kouluun mennessäni ensimmäisen rannekelloni. On vaikea uskoa, että päivät ovat yhtä pitkiä kuin silloin, sillä ne tuntuvat tätä nykyä paljon lyhyemmiltä. Mutta minä kuulunkin niihin, jotka elävät elämän ruuhkavuosia pienen lapsen ja ”remontoijan unelman” kanssa. Kirkan tavoin voisin lauleskella, että ”kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien”. Minulla ei tosin ole päivässä kovin montaa hetkeä, jolloin ehtisin harrastaa laulamista, saati mitään muutakaan.

Pienten lasten perheissä aika on kortilla. Äidit tekevät töitä siinä missä isätkin, ja yhteistä vapaa-aikaa on vähän. Samaan aikaan rakennetaan uraa, perhettä ja omakotitaloa. Saa olla aikamoinen fakiiri, että onnistuu ujuttamaan tuon kaiken 24 tuntiin. Toisaalta on niitä, joilla aikaa on yllin kyllin. Voisi kuvitella, että koska esimerkiksi eläkeläisillä ja työttömillä aikaa ei kulu työn tekemiseen ja työmatkoihin, he kylpevät ajan yltäkylläisyydessä kuin Roope Ankka rahakasoissaan konsanaan.

Näin ei tietenkään ole. Sekä eläkkeelle että työttömäksi jäämisessä on kaksi yhteistä piirrettä. Vaikka vapaa-ajan määrä kasvaa, mielekästä tekemistä ei välttämättä löydy. Toinen yhteinen piirre on tulojen pieneneminen. Kun aikaa olisikin käyttää mieluisiin asioihin, ei siihen välttämättä ole varaa. Jos työmarkkinatuen varassa elävällä työttömällä on käytössään pakollisten asuin- ja ruokamenojen jälkeen noin viisi euroa päivässä (jos sitäkään), ei siinä paljon matkustella tai ostella uusia harrastusvälineitä.

Kovin yllättävää ei olekaan se, että raha määrittää ajankäyttöämme jopa enemmän kuin se, kuinka paljon vapaa-aikaa meillä on käytössä. Vuonna 2006 tehdyssä European Social Survey -kyselyssä kysyttiin, koemmeko, että meillä ei ole aikaa tehdä sellaisia asioita, joista nauttisimme. Työssäkäyvillä ja kotiäideillä/-isillä melko luonnollisestikin tällaista aikaa tuntuu olevan vähemmän kuin esimerkiksi eläkeläisillä, opiskelijoilla ja työttömillä. Työmarkkina-asemaa suurempi merkitys kysymyksen kannalta on kuitenkin sillä, miten hyvin ihminen kokee pärjäävänsä taloudellisesti. Jos elämä on pelkkää kitkuttamista, oli sitten työssäkäyvä, työtön, eläkeläinen tai kotiäiti/-isä, aikaa tuntuu olevan jostain syystä vähemmän niille asioille, joista nauttii.

Tässä tapauksessa ei tarvitse olla fakiiri, että tajuaa, miksi näin on. Vaikka Kirka laulaa, että aikaa ei pysty lahjomaan, sen ostaminen tuntuu olevan osa nykymenoa. Puheaikaa voi ostaa, samoin nettiaikaa. Voi ostaa palveluja, esimerkiksi siivousta, jolloin aikaa jää enemmän omille harrastuksille. Koiranulkoiluttamisen voi ulkoistaa ja ruokaostokset tilata kotiin. Ilman rahaa et osta aikaa, etkä paljon muutakaan. Tamppaat itse mattosi, peset ikkunasi, teet ruokasi ja ulkoilutat koirasi. Aikasi menee tarjousten perässä juoksemiseen ja arjesta selviytymiseen.

European Social Surveyn tulosten mukaan meillä on enemmän aikaa tehdä asioita, joista nautimme, kun kukkarossa on muutakin kuin se kuuluisa matti. Yhteiskunnan tasolla se tarkoittaa sitä, että tuloerojen kasvaessa kasvavat erot myös ajankäytössä. Kun parempituloiset ostavat itselleen vapaa-aikaa niiltä, joilla ei ole varaa nauttia siitä, emme ole kaukana luokkayhteiskunnasta. Siis siitä yhteiskunnasta, jossa raha (ja vain raha) tekee onnelliseksi.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaa sosiaalipolitiikan ja ajankäytön kytköksistä.