Koulutus on tästä klassinen esimerkki. Siinä missä Wahlroos antaisi jokaiselle vanhemmalle rahaa sen verran, mitä koulutus maksaisi, ihmisten (ir)rationaalisuuteen luottava hyvinvointivaltion päättäjä antaa koulutuksen ilmaiseksi tai hyvin halvalla. Jälkimmäinen tekee luonnollisesti viisaammin. Ihminen on hyvin lyhytnäköinen ja toimii usein täysin järjenvastaisesti. Jollei rahaa pystyttäisi jollain tavalla korvamerkitsemään, se kuluisi hyvin luultavasti ainakin osin johonkin muuhun kuin lasten koulutukseen. Tarjoamalla subventoitua palvelua ihmisiä ohjataan siis tekemään oman itsensä ja muiden hyvinvoinnin näkökulmasta viisaita päätöksiä.

Kenellä on aikaa jonottaa?

Erityisesti kirjoituksessa huomiotani kiinnitti kuitenkin sen viimeinen kappale. Siinä Soininvaara toteaa, että ”Verorahoitteisessa järjestelmässä niukkuutta säädellään jonottamalla. Tässä on se vika, ettei tunnusteta, että aika on toisille kalliimpaa kuin toisille. Siksi on syntynyt työterveydenhuolto jonon ohittamiseen, ja siksi varakas väki käyttää yksityislääkäriä terveyskeskuslääkärin sijaan ja turvautuu julkisesti rahoitettuun vasta, kun edessä on kallis toimenpide.” Väite vaikuttaa aluksi hyvinkin järkevältä. Verorahoitteinen hyvinvointivaltio yhdistetään tänä päivänä helposti kankeaan ja hitaaseen systeemiin, jossa ihmisillä pitää olla aikaa saadakseen palveluja.

Soininvaara näkemyksen mukaisesti verorahoitteisessa järjestelmässä ei siis myönnetä ajan olevan toisille kalliimpaa kuin toisille. Lukijalle jää tästä mielikuva, että markkinarahoitteisessa järjestelmässä tämä asia tunnustettaisiin. Näinhän ei suinkaan ole. Useimmille yrityksille on aivan yhdentekevää, kuinka kallista aika ihmisille on. Esimerkiksi yritys nimeltä Apple on hyvin solidaarinen asiakkaidensa suhteen. Jokainen heistä on ajan suhteen täysin samanarvoinen. iPadiansa joutuu jonottamaan yhtä lailla kovapalkkainen konsultti kuin pienipalkkainen siivoojakin. Eri asia on sitten, kenellä kyseiseen laitteeseen on varaa. Apple ei subventoi eikä lahjoita tuotteitaan ilmaiseksi kuin erityistapauksissa.

Hyvinvointivaltiossa kaikkien aika on arvokasta

Itse asiassa väitän, että asia on aivan päinvastoin, kuin mitä Soininvaara väittää. Esimerkiksi se, että lapsen laittaminen peruskouluun on ilmaista, puoltaa ajatusta siitä, verorahoitteisessa järjestelmässä sekä tunnustetaan yksilö- ja kotitalouskohtaiset erot ajan kalleudessa että pyritään ehkäisemään näiden erojen haitallisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Jos koulutus olisi maksullista, alemman tulotason perheissä olisi painetta siihen, että lapsi käy koulua vain vaaditun vähimmäismäärän (jos sitäkään) ja siirtyy sen jälkeen työelämään ansaitsemaan lisätuloja perheelle. Tällainen ilmiö on yhä vallalla sellaisissa yhteiskunnissa, joissa toisen ja kolmannen asteen koulutus on maksullista. Toisaalta sellaisten perheiden olisi varaa kouluttaa lapsensa, jotka tulevat taloudellisesti toimeen ilman lapsen ansaitsemia lisätuloja.

Tässä kiteytyy vanha sanonta, että aika on rahaa. Köyhemmissä perheissä kaikkien perheenjäsenten aika käytetään mahdollisuuksien mukaan rahan ansaitsemiseen, kun taas perheissä, joissa vanhemmat ansaitsevat hyvin, lapsilla on enemmän vapausasteita ajankäytön suhteen. Mahdollistamalla kaikille yhtäläiset mahdollisuudet hankkia itselleen koulutus, tunnustetaan siis, että aika on eri arvoista eri ihmisille, ja että yhteiskunnan kannalta optimaalisempaan lopputulokseen päästään tasoittamalla näitä eroja.

Soininvaara käyttää kirjoituksessaan esimerkkinä terveydenhuoltoa. Hän näkee, että koska aika on kalliimpaa toisille kuin toisille, on syntynyt eriytyneet terveydenhuollon markkinat. Julkinen sektori hoitaa (niukkuutta säädellen) ne, joille aika on vähemmän kallista ja työterveyshuolto ja yksityinen sektori ne, joille aika on kalliimpaa. Taaskin väitän, että verorahoitteinen järjestelmä ymmärtää kyllä, että aika on toisille kalliimpaa kuin toisille. Väitän lisäksi, että tätä käytetään jopa keinona ohjata ihmisiä käyttämään muita kuin julkisen sektorin palveluja. Miten muuten voidaan selittää se, että julkisen terveydenhuollon rahoituspohjaa ei saada vahvistettua ja että yksityisiä terveydenhuoltopalveluja tuottavat yritykset kasvattavat jatkuvasti asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Miten mitata ajan arvoa?

Soinivaaran väitteestä, että aika on kalliimpaa toisille kuin toisille, päästään myös filosofisempaan pohdintaan siitä, voidaanko ja pitäisikö aikaa ylipäätään arvottaa ja miten se lopulta tehtäisiin. Voidaanko ihmisille laskea yksikköhinta jokaiselle eletylle tunnille? Ja mikä yhteys tällaisella ajan hinnalla olisi esimerkiksi palveluiden käyttöön? Omalta kohdaltani voin sanoa, että työaikana tuo tuntihinta on pitkälti se, mitä tunnin aikana ansaitsen. Palvelujen käyttöäni ohjaa siten se, mihin aikaan palveluja on saatavilla. Kynnys lähteä kesken päivää omalla ajalla ilman palkkaa esimerkiksi lääkäriin on hyvin korkea. Mutta onko aikani silti kalliimpaa kuin työttömän tai kotiäidin, joilla (pienet) tulot eivät ole riippuvaisia siitä, istuuko hän kotona vai terveyskeskuksessa. Voinko oikeasti väittää, että elämäni tunnit ovat sitä arvokkaampia, mitä enemmän ansaitsen?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lähtökohtaisena ajatuksena on ollut, että ihmisiä ei arvoteta pelkästään tulojen perusteella. Olemme luoneet eettisen perustan, jonka päällä jokaisella on tai ainakin pitäisi olla mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Vaikka siis markkinat arvostaisivatkin jonkun aikaa jopa kohtuuttomuuksiin asti, julkinen valta on omilla korjausliikkeillään pyrkinyt tasamaan syntynyttä eriarvoisuutta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tuo eettinen perusta murenemassa. Määrittääkö tulevaisuudessa ihmisen tuntihinta (nykyistä vahvemmin) sen, minkä arvoinen hän yhteiskunnan silmissä on?

Selvää on ainakin, että olemme synnyttäneet pahan kehän julkiselle sektorille. Me olemme itse luoneet julkisen sektorin, kehittäneet sen sellaiseksi kuin sen nyt on, ja me olemme myös vastuussa siitä, millainen se tulevaisuudessa on. Emme voi asettua ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi ja vapaiksi arvostelijoiksi sellaisen instituution suhteen, joka toimii täysin omien päätöstemme mukaisesti. Vai onko ajastamme tullut jo liian kallista? Löytyykö meistä tahtoa enää puolustaa jotain sellaista, jossa ajan arvo määrittyy hitaamman tai köyhemmän mukaan?

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Resepti, jota noudatetaan Euroopassa, ei ole suosiossa suomalaisessa kuntakeskustelussa. ”Rahan kaataminen” kuntiin on tuomittu jo lähtökohtaisesti. Uusi kuntakartta on hallitusohjelman mukainen rakenteellinen resepti rakenteelliseen ongelmaan. Tällä muodostetaan ”vahvoja peruskuntia”, jotka pystyvät selviytymään taloudellisesti tehtävistään.

Toinen hyväksi mainittu asia on se, että vahvat peruskunnat takaavat paitsi hyvinvointipalvelut myös demokratian, sillä palveluita koskeva päätöksenteko on valunut ”himmeleiksi” kutsutuille yhteistoimintamalleille, kauas kunnanvaltuustojen käsistä.

Vakuuksista valtioreformiin

Hallitus lunasti vaalilupauksensa sillä, että se neuvotteli Kreikan kanssa vakuudet lainansa pitimiksi. Yksikään muu Euroopan maa ei kuitenkaan ostanut tätä suomalaista innovaatiota. Muutamaa astetta rohkeampi innovaatio olisi voinut olla se, että kuntakarttojen lisäksi olisi piirretty myös uusi ”vahvoihin perusvaltioihin” perustuva Euroopan kartta.

Perusteluiksi olisi voinut käydä pitkälti samat argumentit kuin kuntareformiin: Euroopassa on liian pirstaleinen kansallisvaltiorakenne, kriisimaat eivät selviydy tehtävistään ja tulevat liian kalliiksi, päätöksenteko on valunut Euroopan unionin ”himmeleille”, kauas maiden parlamenttien käsistä.

Miltä tuo uusi Euroopan kartta sitten näyttäisi? Pienet Pohjoismaat lyötäisiin tietysti yhteen, vähintään Suomi ja Ruotsi. Tanska haluaisi varmasti mukaan. Prinsessa Victorian ja prinssi Danielin seuraavasta tyttärestä tulisi Itämaan herttuatar. Baltian maita ja Puolaa yhdistää historiassa ainakin se, että aika ajoin joko idästä tai lännestä tulee joku, joka jyrää heidän ylitseen. Historiallis-kulttuurisista syistä johtuen he muodostakoon yhden valtion.

Balkanilla on puolestaan paljon maita kuten Kosovo, Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, Makedonia, Slovenia, Serbia ja Montenegro. Olisiko näistä yhdeksi valtioksi? Entä nimi? Miten olisi vaikka Jugoslavia?

Sitten kriisimaa Kreikka. Mitä jos yhdistetään se Turkin kanssa? Samalla ratkaistaisiin Kyproksen ongelma, kun kaikki ovat yhtä ja samaa. Ranskasta, Luxemburgista ja Italiasta tulisi hyvä ”vahva perusvaltio”. Entä Espanjasta ja Portugalista? Molempien maiden taloudet ovat pakkasella, toisaalta matematiikassa opetettiin, että kaksi miinusta kumoaa toisensa, ja siitä tulee plussa.

Tulisiko Romaniasta ja Bulgariasta ”vahva perusvaltio”? Itävallasta ja Unkarista voisi tehdä Itävalta-Unkarin, Tšekistä ja Slovakiasta Tšekkoslovakian. Saksaan liittyköön Belgia ja Alankomaat. Irlanti, Iso-Britannia ja joukko muita saaria voisivat muodostaa Britteinsaariksi nimetyn valtion.

Eurooppalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pelastus?

Monet kansainväliset järjestöt OECD:stä Maailmanpankkiin sekä Euroopan unioni itse puhuvat usein rakenteellisten muutosten tarpeellisuudesta. Euroopan valtioreformi olisi ainakin suuri rakenteellinen uudistus pankkien onnettomien stressitestien rinnalla.

Hallitus voisi markkinoida reformia kuntauudistuksesta tutuin sanankääntein: Nyt on viimeiset hetket käsillä lopettaa rahankaataminen kriisivaltioihin ja pelastaa eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta tekemällä välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia, jollainen koko Eurooppaa koskeva valtioreformi olisi.

Joku voisi tietysti tällaista uudistusintoa vastustaa. Kuntauudistuskeskustelusta voisi lainata argumentteja ja sanoa, että paikalliset olosuhteet eivät enää tulisi huomioiduksi. Kuka enää välittäisi kuihtuvien syrjäseutujen, kuten vaikkapa Helsingin, palveluista? Edistäisikö uudistus niin paljon demokratiaa kuin luvattiin, kun sipoolaisen kansalaisvaltuuskunnan matka parlamenttiin Riksgatan 1:een kestää päiviä?

Onko yhdeltäkään belgialaiselta kysytty haluaako hän kotimaansa liittyvän Saksaan? Ja kuka vastaa, että Itävalta-Unkarin talous kestää varmasti nyt paremmin kuin maiden taloudet ennen valtioliittoa?

Alkaa kuulostaa huonolta idealta koko valtioreformi. Utopistista ajanhukkaa. Hetkinen, onkohan kuntauudistus yhtään sen vahvemmalla pohjalla?

Mikko Niemelä
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Ruotsalaisten lista on paljon vaikuttavampi: dynamiitti, jakoavain, vetoketju, kuulalaakeri, kolmipisteturvavyö, Volvo ja JAS-Gripen. Listaan voisi vielä lisätä ainakin Greta Garbon ja Peppi Pitkätossun. Ja mikä ettei myös näkkileivän ja hapansilakan.

Jos ruotsalaiset ovat kansana kekseliäitä, niin ruotsalaiset sosiaalidemokraatit (SAP) ne vasta kekseliäitä ovatkin. Aluksi he keksivät kansankodin, jonka Ingvar Kamprad sisusti. Keksimisen alkuun päästyään sverigedemarit kehittivät myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin (den nordiska modellen).

Ainakin mikäli heitä itseään on uskominen. He jättivät nimittäin tammikuussa 2011 sisään Patent- och Registreringsverketiin pohjoismaista mallia koskevan merkkisuojahakemuksen. Vuotta myöhemmin verket myönsi tälle nerokkaalle keksinnölle suojan! Den nordiska modellen on nyt merkkisuojattu. Puhuttaessa pohjoismaisesta mallista, on tarkoitettava nimenomaan sosiaalidemokraattista mallia.

Kummallinen keksintö

Tutkijan perspektiivistä merkkisuojaushanke on perin outo ja kummallinen. Ehdollistaako Patent- och Registreringsverketin viranomaispäätös tästä lähtien historian tutkimusta? Vai lopettaako se asiaa koskevan historiatutkimuksen vallan kokonaan?

Pohjoismainen malli on demarien luomus: historia on loppuun tutkittu, totuus löydetty. Punkt och slut! Se joka asiaa vielä kaivelee, syyllistyy patenttirikkomukseen. Toki demareilla on ollut keskeinen asema mallin rakentamisessa kaikissa Pohjoismaissa, mutta erityisesti juuri Ruotsissa.

Ymmmärrän myös hyvin Sahlin-Juholt-Kuka-Se-Nyt-Seuraava-Onkaan puoluejohtajan tuskan. Demarien merkkisuojaushankkeen tausta on nimittäin se, että Fredrik Reinfeldtin kipparoima, vahvassa myötätuulessa seilaava oikeistopuolue Moderaterna on julistautunut työväenpuolueeksi ja pohjoismaisen mallin kannattajaksi. Moderaatit ovat myös toistuvasti korostaneet, kuinka he ovat osallistuneet pohjoismaisen mallin rakentamiseen.

Demarien pelkona on, että heidän aiemmin niin vahva profiilinsa ruotsalaisessa politiikassa on katoamassa ja puolue menettämässä identiteettinsä. Mantra on nyt moderaateilla. Siksi turvaudutaan Patent- och Registreringsverketiin.

Suomalainen hyvinvointivaltio – poliittinen kompromissi

Suomalaisen tutkijan perspektiivistä merkkisuojaushanke vasta erityisen kummallinen onkin. Suomalaisen hyvinvointivaltion (=pohjoismainen malli Suomessa) historiaa ei voi kirjoittaa pelkästään demareitten tai edes laajemmin työväenliikkeenkään perspektiivistä. Mallin rakentamiseen on osallistunut monenlainen kirjo toimijoita punaisimmasta tulipalokommunistista mustimpaan oikeistolaiseen, kiihkeimmästä lakkokenraalista jäykkäniskaisimpaan vuorineuvokseen.

Yleensä ratkaisut on löydetty akseleilla SDP-ML/Kesk-Kok ja Hakaniementori-Eteläranta. Sukkuloimassa mukana tietysti on aina ollut tuo suomalaisten hallitusten kestojäsen RKP. Suomen historiallisesta perspektiivistä SAP:n hanke edustaa ruotsalaista hegemoniaa, tulkinnallista imperialismia, joka ei näe eikä tunnusta eri Pohjoismassa vallinneita erilaisia historiallisia olosuhteita.

Sampon piirustusta ei ollut

Kummallinen hanke on sikälikin, että siinä oletetaan, että Ruotsin demareilla olisi ollut jo aikojen alussa lähtökohtainen näkemys tuosta ihmeitä tekevästä pohjoismaisesta mallista. Sampon piirustukset ovat tässä, nyt joukolla töihin! Mutta mitään valmista piirustusta ei ollut. Poliittinen historia on täynnään u-käännöksiä ja lievempiä suunnanmuutoksia. Esimerkiksi Gustav Möller ajoi vahvaa perusturvaa (yhtä suuret kansaneläkkeet kaikille, yhtä suuret sairauskorvaukset kaikille jne.), jota jokainen olisi haluamallaan tavalla voinut täydentää. Linja korvautui ansiosidonnaisilla eduilla.

Historia ei lopu – malli muuttuu

Merkkisuojushanke on kummallinen myös sikäli, että siinä oletetaan historian loppuvan. Malli on valmis ja täydellinen. Slut i rutan! Pohjoismaisen mallin käsite on kuitenkin hyvin hämärä, ja sen sisältö muuttuu koko ajan.

1950-luvun pohjoismainen malli oli kovin erilainen kuin 1970-luvun malli, joka taas on varsin erilainen kuin se malli, jonka nimiin nyt vannotaan. Jørgensen hahmottaa mallin eri tavalla kuin Svensson, Virtasesta puhumattakaan. Takuuvarmasti pohjoismainen malli vuonna 2030 on hyvin erilainen kuin nykyinen.

Varmaa on myös se, että 20 prosentin poliittisella kannatuksella tuohon tulevaan malliin on vaikea saada omistusoikeutta. Siihen ei auta edes vetoaminen Patent- och Registrerinsverketin apuun. Mallin sisustuskin tulee kenties Nordiska Gallerietista Nybrogatanilta eikä Kungenskurvanin IKEAsta.

Olli Kangas
Kelan tutkimusosaston osastopäällikkö (virkavapaalla)
etunimi.sukunimi@kela.fi
H.C. Andersen professori, Syd-Dansk Universitet

Tanskalaiset ovat oman ilmoituksensa mukaan myös Euroopan terveimpiä kansoja. Lähes 90 % työikäisistä juuteista sanoo terveydentilansa olevan hyvä. Ruotsalaisilla ja norjalaisilla ei ole yhtä vahva usko erinomaiseen terveyteensä, suomalaista nyt puhumattakaan. Näin siitä huolimatta, että Svensson ja Haraldsen elävät pari vuotta ja jopa Virtanenkin vuoden Jørgenseniä pidempään.

Asustavatko terveys ja onni korvien välissä? Terveydestä en tiedä, mutta onni ilman muuta sitä tekee.

Mutta mikä Jørgensenistä sitten tekee niin onnellisen? Tätä asiaa olen nyt kolmen kuukauden ajan yrittänyt kuumeisesti selvittää nykyisessä asemapaikassani Odensessa. Kertyneet kokemukset antavat jotain osviittaa, mistä hommassa voisi olla kyse.

Onnellinen alku

Kun tulin työhuoneeseeni, minua odotti pöydälläni kukkapuska (jolle en ole löytänyt vaasia) ja pullo Gammel danskia (jolle en ole keksinyt käyttöä kun yskääkään ei ole ollut). Onnellinen alku siis kaikin puolin.
Tanskassa suurin petoeläin on verokarhu, joka jokaisen täytyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa aina kohdata. Yliopistolta sain ohjeen, että kannattaa mennä Dannebrogsgaden kansainvälisiin asioihin erikoistuneeseen toimistoon, jossa tiistaisin ja torstaisin kello 12–16 välisen aikana hoidetaan yhdistetysti vero- ja maahanmuuttoasiat.

Toimisto löytyy ihan aseman vieressä, minulle kerrottiin. Kätevää. No, tiistaina matkustin bussilla keskustaan ja aseman edessä olevasta kartasta yritin paikantaa, missä Dannebrogsgade on. Aseman ikkunoita pesevä mies huomasi epätoivoni ja tuli ystävällisesti kyselemään, minne olen menossa. Selvitin asiani ja sain ohjeet. Toimistoa oli kuitenkin vaikea löytää puuttuvien katunumeroiden vuoksi. Lopulta löysin oikean oven huomatakseni, että toimisto oli siltä päivältä suljettu koulutuspäivän vuoksi.

Palasin tyhjin toimin ja juutteja mielessäni sadatellen takaisin asemalle odottelemaan yliopistolle menevää bussia. Ikkunan pesijä oli piipputauolla ja tuli kyselemään, selvisikö veroasiani. Kerroin, miten oli käynyt. Mies purskahti nauruun ja lohdutti minua: ”Jos sinä et heitä löydä, he kyllä löytävät sinut. Tässä maassa on kaksi asiaa, jotka ovat varmoja – verotus ja kuolema. Valitettavasti ne tulevat vain väärässä järjestyksessä.” Ei hän tuota varmaankaan itse keksinyt, mutta tilannekomiikan tajua hänellä kyllä oli.

Ystävällinen viranomainen

Torstaina oli toivoa täynnä ja silloin onnisti. Pääsin vero- ja maahanmuuttoviranomaisen puheille ja asia hoitui jouhevasti. Lupsakka rouvashenkilö selvitti tietokoneelta henkilötietojeni perusteella, että olen vuodesta 2006 tähän päivään saakka asunut osoitteessa Brobergsgade 16 Christianshavnissa Kööpenhaminassa Claus Rasmussenin kanssa. Tanskan henkilörekistereitten mukaan vaimoni oli muuttanut 2006 Ruotsiin.

Yritin vakuuttaa, että asuin Brobergadella vain vuoden, ja että vuonna 2007 muutin takaisin kovasti rakastamaani isieni maahan. Siitä lähtien olen – näin yritin selvittää – asunut Arabianrannassa Helsingissä. Hetken kinattuamme hän uskoi minua. Varsinkin kun uskottavasti muistelin, että kahdesti yritin tehdä Tanskassa maastamuuttoilmoitusta 2007, ensiksi Christianshavnin sivukonttorissa ja myöhemmin Kööpenhaminan keskustan maahanmuuttovirastossa. Ilmoitustani ei suostuttu vastaanottamaan, sanoivat nimittäin saavansa kaikki tiedot automaattisesti Suomesta, kun rekisteröidyn siellä maahanmuuttajana virallisiin tilastoihin. Näin siis sen olisi pitänyt mennä.

”No, jos näin on”, virkkoi hän, ”meidän on kuoletettava sinun CPR-korttisi*”. Olin elänyt toivossa, että voisin lainata kirjastosta kortilla kirjoja, ja kerroin tämän huoleni virkailijalle. Hän lohdutti minua sanoen, että ottaa viikkoja, ennen kuin ”ne siellä Kööpenhaminassa” saavat CPR-korttini kuoletuksen voimaan. Sinä aikana voin lainata kirjoja vaikka koko loppuelämäni tarpeisiin. Lupsakkaa, lunkia, hauskaa ja jouhevaa palvelua. Verokorttini tipahti postiluukustani kolmen päivän kuluttua. Kiikutin kortin työpaikalleni. Sihteeri ihmetteli, miksi hänelle verotietojani tuon. Hänhän oli jo tiedot saanut netin kautta kolme päivää sitten.

Olen siis jo lähes kolme kuukautta ollut selvillä veroprosentistani, joka onnekseni on kohtuullisen alhainen. Sain nimittäin runsaasti verovähennyksiä kovien matka-kustannusten ja kahdella paikkakunnalla asumisen vuoksi. Siksi maksankin veroa vain 45,8 %. Minulla on kuitenkin pieni pulma. En nimittäin tiedä, mikä minun palkkani on. Palkkausjärjestelmä on niin monimutkainen, että siitä ei erkkikään ota selvää.

Byrokratia toimii ajallaan

Yliopistobyrokratian kiemuroitten vuoksi palkkani ei ole vielä ennättänyt kertaakaan oikein maksuun. Marraskuun lopussa sain tililleni summan, joka vastasi noin viittä prosenttia, siitä mikä minulle oli luvattu. Asia luvattiin korjata joulukuun tilissä. No, joulukuussa sain tililleni noin puolet siitä, mikä minun olisi omien laskujeni mukaan kuulunut saada. Asia luvattiin korjata tammikuun palkanmaksussa. Ja totta vie – asia olikin korjattu. Nyt tililleni tupsahti summa, joka oli neljännes sovitusta! Lupasivat korjata asian helmikuun palkanmaksuun…

Jutun moraali? Täällä monet viranomaisasiat toimivat todella hyvin, asiakaspalvelu on jouhevaa ja lupsakkaa. Tietotekniikkaan on siirrytty suuremmassa määrin kuin Suomessa. Monet asiat toimivat todella hyvin. Ja ne asiat, jotka eivät toimi, niitten uskotaan toimivan hyvin. Esimerkkinä vaikka se hybris, jolla Danske Bank aikoi yhdessä viikonlopussa laittaa ostamansa Sampo-pankin tietojärjestelmät ja nettiasioinnin ajan tasalle. Kuten tiedämme, asia maksoi kuukausia ja tuhansia asiakkaita. Mutta jos asiat eivät toimi, ei siitä näytetä isompaa painetta otettavan: byrokratiahan ottaa aina oman aikansa eikä sen vuoksi kannata hötkyillä. Asenne on vähän sama kuin vastajalkaisilla australialaisilla, jotka ovat onnellisuudestaan tunnettuja hekin. ”No worries mate! ” Ja lääkekin paljolti samaa lajia. Fostersin sijaan täällä tosin käytetään Carlsbergia.

Olli Kangas
Kelan tutkimusosaston osastopäällikkö (virkavapaalla)
etunimi.sukunimi@kela.fi
H.C. Andersen professori, Syd-Dansk Universitet

* Keltainen CPR-kortti vastaa Suomen Kela-korttia, mutta on toiminnoiltaan paljon laajempi. Se toimii mm. kirjastokorttina, sitä näytetään lukijalaitteelle, kun mennään lääkäriin ja maksu menee automaattisesti oikealle maksajataholle – ei papereita, ei Kela-lomakkeita, ei mitään muuta kuin vilautus keltaista korttia ja asia hoituu. Varsin kätevää ja onnellista!

Verotuksessa kysymys on yksinkertaisesti siitä, pitäisikö suuremmasta tulosta maksaa suurempi vero vai onko tasaverotus parempi vaihtoehto. Jälkimmäisellä kannalla tuntuu olevan vain vähän poliittista kannatusta. Yleisesti oikeudenmukaisempana pidetään sitä, että verotus kiristyy tulojen kasvaessa.

Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat kuitenkin tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi nykyjärjestelmässä toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?

Tarkastelimme asiaa vuoden 2009 tulonjakoaineiston 20 450 henkilön avulla. Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä.

Kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin tuloluokalle laskettiin tuloveroprosentti. Tuloissa otettiin huomioon kaikki veronalaiset tulot, joihin on sisällytetty myös verottomat osinkotulot. Tuloluokat muodostettiin 100 euron välein. Alla olevassa kuviossa tuloluokittaiset havainnot on painotettu. Painottaminen tarkoittaa sitä, että kussakin tuloluokassa on otettu huomioon väestön todellinen määrä tuloluokassa ja laskettu keskimääräinen veroprosentti sen mukaan. Painottamattoman ja painotetun tiedon ero muodostuu siitä, että pienissä tuloluokissa painotetut keskiarvot ovat pienempiä kuin suoraan aineistosta lasketut keskiarvot.

Kuva: Keskimääräinen veroaste (painotettuna) 100 euron tuloluokissa
1 000 – 200 000 euroa 2009 (avaa suurempi kuva)

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

Kuviosta ei voi päätellä, ettei nollaveroja tai lähellä nollaa olevia veroasteita olisi myös pienituloisilla. Koska 100 euron tuloluokkiin tulee alhaisimmissa tuloluokissa enemmän havaintoja, nollatapaukset sulautuvat osaksi keskiarvoa. Ylemmissä tuloluokissa on sen sijaan usein vain yksi tapaus, jolloin nollatapaukset erottuvat helpommin. Joka tapauksessa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pertti Honkanen
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Joutilaisuus. Tom Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan Joutilaisuuden ylistys (2006) siitä, miten meidän pitäisi osata ottaa rennommin ja nauttia elämästä. Hän kyseenalaistaa nykyiset työmarkkinoiden valtarakenteet, jotka ajavat ihmiset tekemään yhä enemmän työtä ja kiirehtimään jopa vapaa-ajallaan. Joutilaisuuden hän näkee ihmiselle luontaisena tapana viettää aikaa. Pitkään nukkuminen on nautinnollista, syömiseen pitäisi käyttää paljon aikaa ja silkkaan laiskotteluunkin tulisi säästää muutama tunti päivästä. Hodgkinsonin mukaan meillä tulisi olla nykyistä enemmän rohkeutta päättää omasta ajankäytöstämme. Voisimme ehkä paremmin, jos uskaltaisimme myöhästyä töistä (tosin sen varalle on keksitty joustava työaika) tai nauttia silloin tällöin lounaan pidemmän kaavan mukaan (mikä ei luonnollisesti ole mahdollista työpaikkaruokaloissa). Joutilaaksi heittäytyminen ei ole kuitenkaan niin helppoa, miltä Hodgkinson saa sen kuulostamaan. Se on itse asiassa perin juurin vaikeaa.

Laiskuus. Yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Kuinkahan moni meistä kehtaa työpaikalla aamukahvin ääressä todeta, että tulipa sitten eilen illalla lojuttua useampi tunti sohvalla tekemättä mitään? Ei tullut lähdettyä lenkille tai kokattua perheelle kukkoa viinissä. Kuinkahan moni meistä itse asiassa edes pystyy aidosti laiskottelemaan, tekemään ei yhtikäs mitään? Mielessä pyörii yleensä aina ainakin tuhat tekemätöntä asiaa. Pakastinkin pitäisi sulattaa ja auto pestä. Ja miksi siirtäisit huomiselle sen, minkä pystyt tekemään jo tänään? Vanha sanontakin sanoo, että elämä ei laiskoja elätä.

Kiire, kiire, kiire. Ei siis vain kiire, vaan ihan järkyttävä kiire. Nyt ei ehdi, eikä oikein huomennakaan, mutta ehkä ensi viikolla. Tai odotapas, silloinkin on kiire. Ja sen jälkeen vasta kiire onkin. Kiire ei tunnu loppuvan koskaan. Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan siitä, mistä jatkuva kiireen tuntu on peräisin. Hänen mukaansa työntekijöistä on tehokkuuden nimissä vähä vähältä ja tieten tahtoen kitketty erilaiset luontaiset paheet, kuten laiskottelu. Meille on tarjolla täytettyä voileipiä ja take out -kahvia, jotta emme tuhlaisi aikaa syömiseen. Voimme kiirehtiä kuuma kahvimuki kädessä aamulla metroon tai bussiin, syödä ja hoitaa päivän ensimmäiset työtehtävät jo ennen kuin saavumme työpaikalle. Kaikkinainen joutilaisuus on pahasta. Kuten tiedämme, parhaat ajatukset syntyvät usein silloin, kun annamme mielemme ja kehomme rauhoittua. Helpoiten se tapahtuu reporankana sohvalla maaten. Mutta kuinka monen työpaikalla on sohva, johon voisi uppoutua ajattelemaan? Tai vaikka sellainen olisikin, se lienee tuotu sinne vain siksi, että voisimme käydä jatkuvaa henkistä taistoa luontaisia paheitamme vastaan. Ahkeruus olkoon ilomme!

Aikapula. Moni meistä haaveilee muutamasta ylimääräisestä tunnista päivässä. Tuntuu, että päivän tunnit eivät riitä kaiken sen tekemiseen, mitä on suunnitellut. Arki-iltaisin ihmettelemme, minne se päivä taas meni. Maanantaiaamuisin, silmät puoliummessa, halajamme viikonlopun perään, joka tuntuu menneen yhdessä hujauksessa. Kolmikymppinen tietotyöläinen odottaa eläkkeelle pääsyä, koska silloin olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin nyt ei ole aikaa. Yhä useampi meistä kärsii aikapulasta. Haluaisimme enemmän aikaa, jotta voisimme olla perheemme kanssa, harrastaa ja viettää kiireetöntä vapaa-aikaa. Haaveilemme lyhyemmästä työpäivästä. Uskomme, että se lisäisi hyvinvointiamme. Hodgkinsonin mukaan näin onkin. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä tehdä enempää työtä, mihin motivaatio riittää. Aikansa voi käyttää paremminkin. Voi olla jouten, hättäilemättä.

Elä hättäile. Espoon Omenan kauppakeskuksen Citymarkettiin on perustettu hidas kassa. Helsingin Sanomat raportoi asiasta 12.10.2011 lehdessään. Ajatus hitaasta kassasta syntyi alun perin siitä, että Aalto ylipiston Design Factory ja Tekesin Mind-hanke kokosivat yhdessä Kehitysvammaisten palvelusäätiön kanssa ryhmän kehitysvammaisia, jotka sitten toivat esille omia unelmiaan ja näkemyksiään yhteiskunnasta. Yksi esille tullut toive oli se, että kauppojen kassoilla olisi vähemmän kiirettä ja stressiä. Silloin hekin voisivat käydä ostoksilla ilman avustajaa. Elä hättäile –kassan ovat löytäneet myös muut kuin kehitysvammaiset. Asiakkaiden mukaan on mukavaa, kun kassajonossa on aikaa rupatella toisten kanssa ja kassahenkilökunnalla on aikaa palvella. Ei ole kiire pois perässä tulevien alta. Kukaan ei töni kärryjen kanssa. On odottamista, paikallaan olemista, ei minkään tekemistä. On aikaa.

Slow down. Kiireestä on tullut trendikästä. Tulee olo, että jos ei ole kiireinen, ei ole myöskään tärkeä. Liiallinen kiire ei kuitenkaan ole kenellekään hyväksi. Jatkuvasti nopeutuva elämänrytmi uuvuttaa. Ihminen palaa loppuun. Ellei hän osaa hidastaa ajoissa. Downshiftata. Hypätä pois oravanpyörästä. Tänä päivänä ei voi olla törmäämättä hitaamman elämän puolestapuhujiin. Naistenlehdissä on juttuja ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä. Kuvissa on naisia ja miehiä kumisaappaat jalassa. Taustalla on puutarha, komposti ja viisimetrinen auringonkukka. On myös heitä, jotka päättävät siirtyä pois ahdistavasta ja stressaavasta työstä ja kiivetä sen sijaan maailman korkeimmalle vuorelle. (Se lienee heidän mielestään vähemmän stressaavaa.) Täydellinen elämänmuutos voi olla joillekin ainoa keino selvitä. Toisille riittävät joutilaat hetket. Siis ne, joita raivataan kalenteriin, jahka on saatu ensin tehtyä se yksi asia. Ja sitten vielä se toinen…

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi