Julkeaa?

Asiasta on oltu montaa mieltä. JulkiTerhikkihän on Valviran 9.9.2010 julkaisema terveydenhuollon ammattihenkilöiden nettirekisteri. Etukäteen JulkiTerhikki ärsytti, epäilytti ja pelottikin. Uhkakuvina esitettiin esimerkiksi, että julkinen rekisteröinti vaarantaa terveydenhuoltoalan turvallisuuden ja jopa karkottaa osaajia alalta. Rekisterin julkistamista vastustettiin addressilla ja lehtikirjoituksilla.

JulkiTerhikki kertoo terveydenhuollon ammattihenkilön sukunimen, etunimet, syntymävuoden, ammattinimikkeen ja sen rajoitukset sekä Valviran antaman 11-numeroisen rekisteröintitunnuksen. Pystyäkseen hakemaan tietoja, täytyy tietää henkilön sukunimi ja ainakin yksi etunimi tai rekisteröintitunnus. Surffatessani itse ensimmäistä kertaa rekisterissä en ollut koskaan kuullutkaan omaa rekisteröintitunnustani (ja täytyy tunnustaa, etten edelleenkään osaa sitä ulkoa). Tein siis ensimmäisen hakuni omalla nimelläni. Meitä ’Saastamoinen’ ja ’Leena’ -nimet omaavia terveydenhuollon ammattilaisia on Suomessa peräti viisi. Ammattinimikkeen tietäminen helpotti omien tietojeni löytämistä. Klikattuani ’proviisori’ näppäintä pääsin käsiksi myös omaan syntymävuoteeni.

Sain sellaisen käsityksen, että JulkiTerhikkiä on kätevä käyttää juuri sen omaan käyttötarkoitukseen: tarkistamaan terveydenhuollon ammattihenkilön ammattipätevyys. Syntymävuosi on todellakin tarpeen henkilöiden erottelemiseksi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että minun tiedetään olevan ikäiseni nainen – tosin JulkiTerhikki ei paljasta mitään ylimääräistä, ei edes sukupuolta. JulkiTerhikissä ei voi tehdä hakua ammattinimikkeellä tai syntymävuodella eikä yhdistää eri kriteerejä.

Usean henkilön tietojen etsijä uupuu lopulta rekisterin joka välissä kysymien varmistusnumeroiden naputteluun. Kyllä vain, minä jaksoin naputella muutaman tutunkin tiedot esiin. Yksi kaveri näkyi saaneen erikoistumisensa päätökseen ja toinen ei. Kyllä JulkiTerhikistä riittää hetkeksi iloa intohimoiselle puhelinluettelon lukijalle.

Loppujen lopuksi JulkiTerhikki on minusta hyvinkin hyvätapainen ja häveliäs.

Joko Sinä olet tervehtinyt Terhikkiä?

Leena K Saasamoinen
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Terveyspalvelujen hintojen suuret erot ovat totta. Viimeksi julkisuudessa oli Kuntaliiton selvitys laboratorio- ja kuvantamispalvelujen hintaeroista (HS 11.6.2010). Tutkimuksessa oli käytetty Kelan hintatietoja. Kelan tietovarantoihin tallentuvat kaikkien sairaanhoitokorvauksiin oikeutettujen palvelujen hintatiedot. Niitä on tähän mennessä käytetty liian vähän – ottaen huomioon, että korvausten maksatuksiin perustuva aineisto on tarkkuudeltaan huippuluokkaa.

Kokonaisuudessaan yksityissektoria terveydenhuollossa on tutkittu erittäin vähän. Suomen Akatemian Terttu-ohjelmassa (2004-2007) tutkittiin muun muassa hammashoitouudistusta ja yksityistä hammashoitosektoria. Tutkimuksen mukaan toimiala on erittäin kannattava; hintakilpailun merkitys on vähäinen. Hintakilpailulla on ollut hammashoidossa viimeksi laajempaa merkitystä 1990-luvun laman aikana, jolloin kotitalouksien kulutuskysynnän heikentyessä myös hammashoidon kysyntä väheni (Mikkola ym. 2007). Nyt tilanne on aivan toinen. Yksityinen sektori kasvaa lamasta huolimatta, koska väestön vanhetessa ja vaurastuessa kysyntää riittää. Kela-korvausten laajennus koko väestölle 2000-luvun alussa lisäsi myös osaltaan hammashoidon kysyntää.

Terttu-ohjelman hankkeessa tehtiin myös kysely yksityishammaslääkäreille (n=1121). Sen mukaan hammaslääkärin erikoistuminen ja kokemus nostavat hintoja. Pienempiin vastaanottoihin verrattuna hinnat olivat korkeammat suuremmissa hammaslääkärikeskuksissa. Hinnoittelussa vallitsee myös traditio, joka perustuu yhden pinnan paikan (SFA 10 eli pienen paikan) hintaan. Muiden toimenpiteiden hintojen on havaittu olevan riippuvaisia pienen paikan hinnoista (Widström ym. 2010).

Teimme hiljattain Kelan tilastoista kuntakohtaisen hintavertailun pienen paikan osalta. Hintaerot olivat suuret. Pääkaupunkiseudulta ja muista suuremmista kaupungeista kannattaa jo ehkä matkustaa maaseudulle hoidattamaan hampaansa.

Kela-korvaus perustuu kiinteään hintaan. Toisin sanoen, onko asiakkaan maksama hinta suuri vai pieni, ei vaikuta Kela-korvauksiin, mutta tuntuu kuluttajan kukkarossa. Mitä korkeampi hinta on, sitä suurempi on kuluttajan omavastuu.

Se kuuluisa näkymätön käsi taitaa ohjata tällä hetkellä terveyspalvelumarkkinoiden kehitystä. 2000-luvulla markkinat ovat muuttuneet kovin erilaisiksi. Enää ei ole kysymys työnjaosta julkisen ja yksityisen kesken (Mikkola 2008). Nyt pääomasijoittajat vaativat yhä kovempaa tuottoa yksityisiltä yrityksiltä – hyvä näin, jos se tehostaa myös yksityisten yritysten toimintaa ja parantaa kuluttajien saamia palveluita. Kuluttajan kukkarossa se voisi myös näkyä edullisempana hintana – jos hintakilpailulla olisi alalla riittävästi merkitystä. Hintakilpailua ei synny, jos asiakkaat eivät välitä hinnoista – tai saa niistä tietoa.

Kelan tutkimusosasto haastaa kansalaiset vastaamaan terveys- ja hammashoitopalvelujen hintatietoja koskevaan kyselyyn ja edistämään hintatietojen saatavuutta. Kyselyyn voi vastata 30.9.2010 mennessä alla olevasta linkistä. Kyselyyn vastanneiden kesken arvotaan sykemittari, sähköhammasharja ja hammashoitosetti.

Vastaa kyselyyn >>

Hennamari Mikkola
Terveysturvan tutkimuksen päällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjallisuutta:

• Mikkola H, Vesivalo A, Jauhiainen S, Widström E (2007), An Outlook of Dental Practices – Drivers, Barriers and Scenarios (eng.), The Finnish Journal of Business Economics 2:2007:167-192.
• Mikkola H (2008), Hoidon ja hoivan markkinasektori, teoksessa Ilmakunnas Seija (toim.), Hyvinvointipalveluja entistä tehokkaammin – Uudistusten mahdollisuuksia ja keinoja, VATT-julkaisuja 48, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.
• Widström E,Väisänen A, Mikkola H (2010), Pricing and competition in the private dental care, hyväksytty julkaistavaksi Community Dental Health.

Aloin miettiä uskonnon keskeistä merkitystä Espanjassa ja sitä, miten vahvana usko siellä näyttäytyy. Jatkoin pohdintaa miettimällä, mikä meillä Suomessa on yhtä vahvaa. Ei ainakaan uskonto, sillä suomalaisethan eivät tunnetusti paljon kirkossa takamustaan kuluta. Jossain Tapas-baarien ja kahviloiden välimaastossa tajusin, mitä espanjalaisista kylistä puuttuu. Kansaneläkelaitos. Meillä kirkon sijaan pienimmistäkin pienimmissä kylissä on (tai ainakin on ollut) Kelan toimisto. Tänäkin päivänä, kun monista kuntakeskuksista ovat hävinneet niin postit kuin poliisitkin, Kela on jäänyt muistuttamaan vahvasta uskostamme hyvinvointivaltioon.

Me emme ole kirkossa käyvää kansaa, toisin kuin eteläeurooppalaiset, sillä meille valtio on pyrkinyt turvaamaan hyvän ja turvallisen elämän. Hyvinvointimme on kummunnut riittävästä taloudellisesta turvasta heikkoina aikoina, ei niinkään uskosta johonkin suurempaan. Kela on ollut kirkkomme niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. “Elämässä mukana ja muutoksissa tukena”, kuuluu Kelan tunnuslause. Se voisi yhtä hyvin olla kirkon tunnuslause. Kela tukee ja turvaa, kun elämässämme tapahtuu yllättäviä, odottamattomia tai odotettuja muutoksia.

Tänä päivänä muiden tavoin myös Kela on vähentämässä paikallistoimistojensa määrää, eikä pienimmistä kylistä Kelan tuttua logoa enää löydy. Lähimpään Kelan toimistoon alkaa olla matkaa enemmän kuin lähimpään kirkkoon. Mielenkiintoista onkin, näkyykö tämä kansamme henkistymisenä. Alammeko turvata elämäämme hyvinvointivaltion sijasta pyhää henkeen? Palveluverkon supistamista perustellaan sillä, että yhä useammin etuuksia haetaan toisenlaisesta verkosta, Internetistä. Mutta voiko netti korvata hyvinvointihengellisen kotimme, Kelan toimiston?

Itse olen käynyt vain kerran nykyisen kotikuntani Kelan toimistossa. Siellä sellainen vielä on, vaikka kunta ei kovin suuri olekaan. Kelan olemassaoloa ei oikeastaan koskaan mieti, se vain on. Tuttu linna seisoo jykevästi toimiston oven yläpuolella. Mitä, jos sitä ei jonain päivänä enää olisikaan. Muuttuisiko jokin? Olisiko uskoni hyvinvointivaltion ikiaikaiseen tukeen ja turvaan sen jälkeen yhtä vahva? Kelan toimiston tilalle tulisi ehkä pankki, kuppila tai kampaamo. Niihinkin voi astua sisään, jos on uskossaan luja, mutta hyvinvointia ne eivät voi taata ennen kuin kolehti on maksettu.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Sairauspäivärahan määrä lasketaan pääsääntöisesti edellisen vahvistetun verotuksen työtulojen mukaan. Kotihoidon tuella lastaan hoitavalla ei verotuksessa vahvistettuja työtuloja päivärahan määräytymisen tarkasteluvuonna ole kuitenkaan välttämättä ollut lainkaan taikka ne ovat vähäisiä. Tuon verotusvuoden tulot ovat saattaneet koostua tyystin vanhempainpäivärahoista tai pelkästä kotihoidon tuesta, joita ei kuitenkaan hyväksytä ansiosidonnaisen sairauspäivärahan laskentaperustaksi. Perhevapaalla oleva putoaa tällöin sairauspäivärahan minimirahalle, joka vuonna 2010 on noin 22 euroa arkipäivältä. Lisäksi minimipäiväraha maksetaan vasta 55 kalenteripäivän omavastuuajan jälkeen, kun normaalisti omavastuuaikaa ovat vain sairastumispäivä ja sitä seuraavat yhdeksän arkipäivää.

Vastaavat säännökset koskevat myös muita pienituloisia ja tulottomia ryhmiä kuin kotivanhempia. Näiden ryhmien sairauspäiväraha poistettiin vuonna 1996 kokonaan pohjautuen siihen ajatukseen, että ihmiset, joilla ei ennen sairastumistaan ollut tuloja, eivät niitä tarvitse myöskään sairastuttuaan. Vuonna 2002 säännöksiä lievennettiin siten, että tulottomat ja pienituloiset voivat saada minimipäivärahan, mutta vasta tuon 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Vähimmäismääräisen sairauspäivärahan omavastuuajan lyhentäminen on sosiaaliturvan uudistamista pohtineen SATA-komitean ehdotusten listalla, mutta nähtäväksi jää, kuinka ehdotuksen lopulta käy.

Sairauspäiväraha voidaan myöntää myös edeltävän etuuden perusteella, jos tämä etuus on työttömyysetuus, opintoraha tai kuntoutusraha ja etuutta on maksettu sairastumista edeltävän neljän kuukauden aikana. Työttömyysetuutta saaneilla sairauspäiväraha on vähintään 86 prosenttia työttömyyskorvauksesta. Opiskelijoilla päiväraha on vähintään opintorahan suuruinen, kuntoutusrahaa saaneilla vastaavasti. Perhe-etuutta ei sen sijaan nykyjärjestelmässä hyväksytä tällaiseksi edeltäväksi etuudeksi. Edellä mainitut voimassa olevat säännökset saattavat johtaa kohtuuttomilta kuulostaviin tilanteisiin.

Esimerkki 1. Henkilö A, joka on hoitanut lastaan kotona melkein kolme vuotta ja juuri palaamassa töihin, sairastuu pitkäaikaiseen sairauteen vähän ennen hoitovapaansa loppua. Hänen sairauspäivärahakseen tulee tällöin tuo minimipäiväraha, joka lisäksi maksetaan vasta 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Sen sijaan jos henkilö A olisi ehtinyt palata töihin ja sairaus olisi todettu vasta hänen oltuaan töissä vähintään kuukauden verran, hänen päivärahansa voitaisiin juuri työnteon aloittaneita koskevan poikkeussäännön mukaan laskea näiden uusien työtulojen mukaan, mikäli työ olisi jatkunut vähintään puoli vuotta. Ero päivärahan suuruudessa voi keskituloisellakin olla useita kymmeniä euroja päivässä, mikä tekee jo viikossa satoja euroja. Aikamoinen lovi lapsiperheen budjetissa!

Esimerkki 2. Kotihoidon tuella lapsiaan hoitava henkilö B sairastuu. Sen vuoden lopussa, jolloin henkilö B on ollut perhevapailla vajaat kaksi vuotta, lääkäri keskustelee hänen kanssaan ohimennen sairausloma-asioista. Henkilö B ei kuitenkaan koe sillä hetkellä tarpeelliseksi ryhtyä hakemaan sairauspäivärahaa – hänhän hoitaa nyt lapsiaan eikä halua mieltää itseään ensisijaisesti sairaaksi vaan olettaa palaavansa lähiaikoina töihin. Seuraavan vuoden alussa käy ilmi, että sairaus onkin pitkäkestoisempi kuin aiemmin on luultu, ja sairauspäivärahan hakeminen on sittenkin ajankohtaista. Tällöin havaitaan, että henkilö B on oikeutettu – 55 päivän omavastuuajan jälkeen – vain minimipäivärahaan, koska päivärahan laskennan perustana olevana verovuonna henkilön B tulot koostuivat ainoastaan vanhempainpäivärahoista ja kotihoidon tuesta. Jos henkilö sen sijaan olisi hakenut sairauspäivärahaa jo edellisen vuoden puolella, päivärahan laskennan perustana käytetty verovuosi olisi ollut vuotta aikaisempi, jolloin henkilö B oli työelämässä ja ansaitsi työtuloja.

Erotus saattaa jälleen olla useita kymmeniä euroja päivässä. Tosiasia on, että tällaisessa tilanteessa kotivanhemman kannattaa miettiä keinoja, joilla sairauspäivärahaa saisi jotenkin suuremmaksi. Hän voisi esimerkiksi ensin ilmoittautua työttömäksi ansiosidonnaista työttömyyskorvausta saadakseen – tuo korvaushan lasketaan perhevapaa-aikaa edeltävien tulojen perusteella. Riittävän kauan työttömänä oltuaan henkilö voisi hakeutua sairauspäivärahalle, joka nyt myönnettäisiinkin työttömyyskorvauksen määrään sidottuna. Sosiaaliturvajärjestelmän ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista kannustaa ketään tämäntyyppiseen kikkailuun.

Sairastumisen jälkeen menot usein kasvavat. Lisäksi lapsiperheiden talous on usein viritetty tiukimmilleen juuri hoitovapaa-aikana. Useimmin kotona lapsia hoitaa äiti, ja monissa perheissä lasketaan tarkkaan, kuinka kauan perheellä on varaa lasten kotihoitoon ennen kuin äidin täytyy palata työelämään. Äidin sairastuminen ja etenkin sen epäonninen ajoittuminen voi ajaa perheen yllättävään ahdinkoon. Kuinka moni hoitovapaalla oleva tai sen sopivaa pituutta aprikoiva mahtaa osata ennakoida hoitovapaan aikana sairastumisen taloudellisia seurauksia?

Haasteena yksinkertaistaminen

Kotivanhempien heikko sairausturva on yksi esimerkki siitä, kuinka järjestelmän monimutkaisuus ja hajanaisuus voi johtaa yllättäviin ja epäoikeudenmukaisilta kuulostaviin tilanteisiin. Kaikkia eteen tulevia tilanteita on mahdotonta ennakoida siten, että osaisi toimia etukäteen itselleen edullisella tavalla, jotta olisi myöhemmin oikeutettu etuuteen, jota ei aikaisemmin edes osannut aavistaa tarvitsevansa. Vähintäänkin tähän tarvittaisiin melkoista sosiaaliturvan asiantuntemusta.

Kyse ei ole sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Ihmiset pyrkivät luontaisesti turvaamaan ja yleensä maksimoimaankin toimeentulonsa käytettävissä olevilla välineillä. Universaali sosiaaliturvajärjestelmä saa oikeutuksensa osittain siitä, että jakoperusteet koetaan reiluiksi ja helposti ennakoitaviksi. Haastetta on siis sekä kansalaisten sosiaaliturvaosaamisen lisäämisessä että järjestelmän viemisessä yhä selkeämpään ja oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Tiedätkö sinä, onko selustasi turvattu sairastumisen varalta?

Jenni Blomgren
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Osallistuin heinäkuun puolivälissä Göteborgissa järjestetyssä sosiologian maailmankongressissa paneelikeskusteluun, joka käsitteli finanssikriisin vaikutuksia valtion, markkinoiden ja kotitalouksien suhteisiin Pohjoismaissa. Globaali finanssikriisi on vaikuttanut eri Pohjoismaihin eri tavoin. Islannin tilanne on oma lukunsa. Valtio on ottanut haltuunsa jo useamman pankin ja talousahdinko pisti myös maan hallituksen vaihtoon vuoden 2009 alussa. Finanssikriisi iski myös Tanskaan kovemmin kuin esimerkiksi Suomeen tai Ruotsiin. Suhtautuminen kriisin vaikutuksiin vaihtelikin panelistien välillä riippuen siitä, mitä maata he edustivat. Ennen kaikkea Suomen ja Ruotsin, mutta myös Norjan osalta tilanne nähtiin hallittavana – etenkin 1990-luvun alkuun verrattuna.

Suomen ja Ruotsin talouslamat 1990-luvun alussa eroavat nykyisestä finanssikriisistä niin syiden, toimenpiteiden kuin välittömien seurausten osalta melko selvästi. Nykyisen kriisin syyt löytyvät pitkälti maamme rajojen ulkopuolelta – istuva tai sitä edeltävät hallitukset eivät sitä toimillaan aiheuttaneet. Sen sijaan 1990-luvun lama oli pitkälti omien poliittisten päätösten tulosta. Lisäksi korjausliikkeet olivat väärät, jolloin lama vain syveni. Toimenpiteiden osalta 1990-luvun alussa budjettipäällikkö Raimo Sailaksen leikkuri puhui kovaa kieltä. Vastaavasti syksystä 2007 lähtien on nähty maailmanlaajuinen Keynesin paluu, jonka oppien mukaisesti valtiot toisensa perään tekivät investointipaketteja elvyttääkseen taloutta.

Göteborgissa islantilaisprofessori Guðný Björk Eydal mainitsi, että maan talousahdingon ratkaisemiseksi islantilaisia pyydettiin katsomaan, millä tavoin Suomi on pystynyt nousemaan 1990-luvun alun tilanteesta maailman kilpailukykyisemmäksi maaksi. Eydalin mukaan islantilaiset olivat tarkastelleet Suomen reagoimista lamaan ja totesi, ettei Islanti tule tekemään yhtä kovia sosiaalietuuksia koskevia leikkauksia, koska ne olisivat sosiaalisesti kestämättömiä.

Siinä, missä leikkaukset toisessa maassa nähdään ”sosiaalisesti kestämättömiksi”, toisessa maassa ne saatetaan nähdä ”vastuupolitiikaksi”. Näin kävi Suomessa 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin niitä, jotka ajoivat lamaleikkausten korjaamista, julistettiin ”jakopolitiikoiksi” ja niitä, jotka puolsivat tiukkaa budjettikuria ”vastuupolitiikoiksi”. Lamaa seuranneen kymmenvuotisen ”vastuupolitiikan” tuloksena köyhiksi luokiteltujen kotitalouksien määrä kaksinkertaistui ja lapsiköyhyysaste kolminkertaistui. Samaan aikaan tuloerot nousivat ja tulonsiirtojen uudelleenjakava vaikutus laski 1970-luvun tasolle. Siinä kumman määritelmä – suomalaisen poliittisen retoriikan vai islantilaisprofessorin – on osuvampi, ei liene epäselvyyttä.

Vielä Göteborgissa uskoin, ettei Suomessa lähdetä leikkausten tielle. Toisaalta parikin suomalaista oli sitä mieltä, että leikkaukset alkavat vasta ensi kevään vaalien jälkeen. Epäilin väitettä kahdesta syystä. Ensinnäkin kunnilta ei voi juuri leikata enää mitään, perustoimeentuloturvaetuuksistakin voi leikata lähinnä niukkuutta, eikä ansiosidonnaisiin kosketa ilman työmarkkinajärjestöjen lupaa – jäljelle jäisi verojen korotukset. Toiseksi epäilin vaalien merkitystä. Onko Suomessa niin parlamentaristinen päätöksentekojärjestelmä, että hallituspuolueet kirjaavat leikkauslistat seuraavaan hallitusohjelmaan? Ei taida olla – kyllä ikävät hommat annetaan muille.

Ehti kulua tasan viikko Göteborgin paneelista, kun ikävien hommien spesialistina tunnettu valtiosihteeri Raimo Sailas nosti leikkaustarpeet poliittiseen keskusteluun SuomiAreenan keskustelutilaisuudessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin alkaa tapahtua. Jonkinlaisena poliittisen retoriikan tutkijana minua kiinnostaa myös se, kuinka osuviin sanallisiin kehyksiin toimenpiteet – tai niiden tekemättömyys – tällä kertaa puetaan.

Se on selvää, että vaihtoehtoja on olemassa ja niillä jokaisella on seurauksensa. Kelan tutkimusosaston julkaisusarjassa tullaan syksyllä 2010 julkaisemaan finanssikriisiä ja hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevia näköaloja käsittelevä kirja, joten paljastetaan nämä seikat vasta kirjan julkkareissa. Sitä ennen hikoillaan kesä pois alta.

Mikko Niemelä
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Erityiset kiitokset positiivisesta palautteesta saavat ajattelemaan, eikö Kelalta sitten osata odottaa mitään hyvää? Onko oletus se, että Kela valvoo ja vahtii terveydenhuollon työntekijää, lääkäriä ja farmaseuttia, lähettää huomautuksia ja virhemaksukehotuksia ja ruikuttaa kalliista lääkkeistä? Onko parasta mihin Kela pystyy nutturapäinen narina viitehintajärjestelmällä saavutetuista säästöistä?

Ehkäpä niin.

Apteekkien toteuttamaa lääkekorvausjärjestelmää seurataan Kelassa tiukasti tarkastuksin. Aiemmin lääkekorvaussääntöjen kannalta virheellinen lääketoimitus tuli kokonaan apteekin maksettavaksi, mutta taannoin liian aikaisesta tai liian suuresta lääketoimituksesta perittävä maksu muuttui 50 euron virhemaksuksi. ”Virhemaksu” -nimitys kirvoitti apteekeilta kiperääkin palautetta. Kukapa haluaisikaan virheitään ruodittavan Kelalta saapuvissa kirjeissä, varsinkin, kun tietää yrittäneensä parhaansa?

Lääkehoidossa taas tuntuu joskus, ettei siinä Kelan mielestä ole mikään kohdallaan. Kela valittaa syöpälääkkeiden kalleutta ja niiden kustannusten jatkuvaa kasvua. Kas, psykoosilääkkeissä säästetään, koska Hintalautakunta on pakottanut ne viitehintajärjestelmään. Mutta kun ACE-estäjien osalle potilaista aiheuttamaa yskää ehkäistään määräämällä ACE-estäjien sijaan kuusi kertaa kalliimpia ATII-salpaajia, rahaa menee taas hukkaan. Ja niin poispäin, loputtomasti.

Olisi kuulkaa ihanaa kirjoittaa, että meistä Kelassa on tosi mukavaa, että lääkekorvausjärjestelmä hoituu ammattitaidolla. Tai että apteekkilaiset noudattavat korvaussääntöjä tunnollisesti ja hyvin.

Olisi myös mukavaa kirjoittaa, lääkehoidossakin on havaittavissa positiivisia valopilkkuja. Että tulehduskipulääkkeistä on siirrytty vähemmän mahahaittoja aiheuttavaan kipulääkkeeseen, parasetamoliin. Tai että perinteisiin tulehduskipulääkkeisiin verrattuna kalliita koksibeja ei enää määrätä ollenkaan niin paljon kuin ennen. Tai että viimeinkin rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttö on kääntynyt laskuun.

Nythän minä sen kaiken oikeastaan kirjoitin. Mielipiteeni apteekkien työstä eivät perustu mihinkään tutkimukseen, ihan vain arkikokemukseen ja alan tuntemukseen. En vain ole tullut sanoneeksi sitä ennen näinkään julkisesti. Edellä mainitut muutokset lääkekulutuksessa (skeptikko – vai pitäisikö sanoa kelalainen – nostaa päätään), voivat tietenkin olla vain tilastoharhaa tai kenties hoidon huononemista ja vielä vähemmän varmaa on, säilyvätkö muutokset vielä ensi vuonnakin. Tuore tilastotieto vuodelta 2009 kuitenkin viittaa positiivisiin muutoksiin.

Hienoa, apteekkiväki! Lääkkeiden toimitus ja korvausjärjestelmän toteutus on erinomaisissa käsissä!

Ihanaa, lääkärit, ihanaa! Olette hoitaneet potilaita hyvin. Lääkehoidon seuranta ei taida ollakaan ihan puutteellista!

Leena K Saastamoinen
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi