Verotuksessa kysymys on yksinkertaisesti siitä, pitäisikö suuremmasta tulosta maksaa suurempi vero vai onko tasaverotus parempi vaihtoehto. Jälkimmäisellä kannalla tuntuu olevan vain vähän poliittista kannatusta. Yleisesti oikeudenmukaisempana pidetään sitä, että verotus kiristyy tulojen kasvaessa.

Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat kuitenkin tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi nykyjärjestelmässä toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?

Tarkastelimme asiaa vuoden 2009 tulonjakoaineiston 20 450 henkilön avulla. Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä.

Kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin tuloluokalle laskettiin tuloveroprosentti. Tuloissa otettiin huomioon kaikki veronalaiset tulot, joihin on sisällytetty myös verottomat osinkotulot. Tuloluokat muodostettiin 100 euron välein. Alla olevassa kuviossa tuloluokittaiset havainnot on painotettu. Painottaminen tarkoittaa sitä, että kussakin tuloluokassa on otettu huomioon väestön todellinen määrä tuloluokassa ja laskettu keskimääräinen veroprosentti sen mukaan. Painottamattoman ja painotetun tiedon ero muodostuu siitä, että pienissä tuloluokissa painotetut keskiarvot ovat pienempiä kuin suoraan aineistosta lasketut keskiarvot.

Kuva: Keskimääräinen veroaste (painotettuna) 100 euron tuloluokissa
1 000 – 200 000 euroa 2009 (avaa suurempi kuva)

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

Kuviosta ei voi päätellä, ettei nollaveroja tai lähellä nollaa olevia veroasteita olisi myös pienituloisilla. Koska 100 euron tuloluokkiin tulee alhaisimmissa tuloluokissa enemmän havaintoja, nollatapaukset sulautuvat osaksi keskiarvoa. Ylemmissä tuloluokissa on sen sijaan usein vain yksi tapaus, jolloin nollatapaukset erottuvat helpommin. Joka tapauksessa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pertti Honkanen
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Joutilaisuus. Tom Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan Joutilaisuuden ylistys (2006) siitä, miten meidän pitäisi osata ottaa rennommin ja nauttia elämästä. Hän kyseenalaistaa nykyiset työmarkkinoiden valtarakenteet, jotka ajavat ihmiset tekemään yhä enemmän työtä ja kiirehtimään jopa vapaa-ajallaan. Joutilaisuuden hän näkee ihmiselle luontaisena tapana viettää aikaa. Pitkään nukkuminen on nautinnollista, syömiseen pitäisi käyttää paljon aikaa ja silkkaan laiskotteluunkin tulisi säästää muutama tunti päivästä. Hodgkinsonin mukaan meillä tulisi olla nykyistä enemmän rohkeutta päättää omasta ajankäytöstämme. Voisimme ehkä paremmin, jos uskaltaisimme myöhästyä töistä (tosin sen varalle on keksitty joustava työaika) tai nauttia silloin tällöin lounaan pidemmän kaavan mukaan (mikä ei luonnollisesti ole mahdollista työpaikkaruokaloissa). Joutilaaksi heittäytyminen ei ole kuitenkaan niin helppoa, miltä Hodgkinson saa sen kuulostamaan. Se on itse asiassa perin juurin vaikeaa.

Laiskuus. Yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Kuinkahan moni meistä kehtaa työpaikalla aamukahvin ääressä todeta, että tulipa sitten eilen illalla lojuttua useampi tunti sohvalla tekemättä mitään? Ei tullut lähdettyä lenkille tai kokattua perheelle kukkoa viinissä. Kuinkahan moni meistä itse asiassa edes pystyy aidosti laiskottelemaan, tekemään ei yhtikäs mitään? Mielessä pyörii yleensä aina ainakin tuhat tekemätöntä asiaa. Pakastinkin pitäisi sulattaa ja auto pestä. Ja miksi siirtäisit huomiselle sen, minkä pystyt tekemään jo tänään? Vanha sanontakin sanoo, että elämä ei laiskoja elätä.

Kiire, kiire, kiire. Ei siis vain kiire, vaan ihan järkyttävä kiire. Nyt ei ehdi, eikä oikein huomennakaan, mutta ehkä ensi viikolla. Tai odotapas, silloinkin on kiire. Ja sen jälkeen vasta kiire onkin. Kiire ei tunnu loppuvan koskaan. Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan siitä, mistä jatkuva kiireen tuntu on peräisin. Hänen mukaansa työntekijöistä on tehokkuuden nimissä vähä vähältä ja tieten tahtoen kitketty erilaiset luontaiset paheet, kuten laiskottelu. Meille on tarjolla täytettyä voileipiä ja take out -kahvia, jotta emme tuhlaisi aikaa syömiseen. Voimme kiirehtiä kuuma kahvimuki kädessä aamulla metroon tai bussiin, syödä ja hoitaa päivän ensimmäiset työtehtävät jo ennen kuin saavumme työpaikalle. Kaikkinainen joutilaisuus on pahasta. Kuten tiedämme, parhaat ajatukset syntyvät usein silloin, kun annamme mielemme ja kehomme rauhoittua. Helpoiten se tapahtuu reporankana sohvalla maaten. Mutta kuinka monen työpaikalla on sohva, johon voisi uppoutua ajattelemaan? Tai vaikka sellainen olisikin, se lienee tuotu sinne vain siksi, että voisimme käydä jatkuvaa henkistä taistoa luontaisia paheitamme vastaan. Ahkeruus olkoon ilomme!

Aikapula. Moni meistä haaveilee muutamasta ylimääräisestä tunnista päivässä. Tuntuu, että päivän tunnit eivät riitä kaiken sen tekemiseen, mitä on suunnitellut. Arki-iltaisin ihmettelemme, minne se päivä taas meni. Maanantaiaamuisin, silmät puoliummessa, halajamme viikonlopun perään, joka tuntuu menneen yhdessä hujauksessa. Kolmikymppinen tietotyöläinen odottaa eläkkeelle pääsyä, koska silloin olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin nyt ei ole aikaa. Yhä useampi meistä kärsii aikapulasta. Haluaisimme enemmän aikaa, jotta voisimme olla perheemme kanssa, harrastaa ja viettää kiireetöntä vapaa-aikaa. Haaveilemme lyhyemmästä työpäivästä. Uskomme, että se lisäisi hyvinvointiamme. Hodgkinsonin mukaan näin onkin. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä tehdä enempää työtä, mihin motivaatio riittää. Aikansa voi käyttää paremminkin. Voi olla jouten, hättäilemättä.

Elä hättäile. Espoon Omenan kauppakeskuksen Citymarkettiin on perustettu hidas kassa. Helsingin Sanomat raportoi asiasta 12.10.2011 lehdessään. Ajatus hitaasta kassasta syntyi alun perin siitä, että Aalto ylipiston Design Factory ja Tekesin Mind-hanke kokosivat yhdessä Kehitysvammaisten palvelusäätiön kanssa ryhmän kehitysvammaisia, jotka sitten toivat esille omia unelmiaan ja näkemyksiään yhteiskunnasta. Yksi esille tullut toive oli se, että kauppojen kassoilla olisi vähemmän kiirettä ja stressiä. Silloin hekin voisivat käydä ostoksilla ilman avustajaa. Elä hättäile –kassan ovat löytäneet myös muut kuin kehitysvammaiset. Asiakkaiden mukaan on mukavaa, kun kassajonossa on aikaa rupatella toisten kanssa ja kassahenkilökunnalla on aikaa palvella. Ei ole kiire pois perässä tulevien alta. Kukaan ei töni kärryjen kanssa. On odottamista, paikallaan olemista, ei minkään tekemistä. On aikaa.

Slow down. Kiireestä on tullut trendikästä. Tulee olo, että jos ei ole kiireinen, ei ole myöskään tärkeä. Liiallinen kiire ei kuitenkaan ole kenellekään hyväksi. Jatkuvasti nopeutuva elämänrytmi uuvuttaa. Ihminen palaa loppuun. Ellei hän osaa hidastaa ajoissa. Downshiftata. Hypätä pois oravanpyörästä. Tänä päivänä ei voi olla törmäämättä hitaamman elämän puolestapuhujiin. Naistenlehdissä on juttuja ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä. Kuvissa on naisia ja miehiä kumisaappaat jalassa. Taustalla on puutarha, komposti ja viisimetrinen auringonkukka. On myös heitä, jotka päättävät siirtyä pois ahdistavasta ja stressaavasta työstä ja kiivetä sen sijaan maailman korkeimmalle vuorelle. (Se lienee heidän mielestään vähemmän stressaavaa.) Täydellinen elämänmuutos voi olla joillekin ainoa keino selvitä. Toisille riittävät joutilaat hetket. Siis ne, joita raivataan kalenteriin, jahka on saatu ensin tehtyä se yksi asia. Ja sitten vielä se toinen…

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Se, mistä tutkimuksesta oli kyse, miten kysymys oli formuloitu ja keitä kysely tarkemmin ottaen koski, jäi jutuissa epäselväksi. Myöskään juttujen lähteenä olevasta STTn uutisesta (”Kela alkaa sinutella ja lupaa kirjoittaa tolkullisempia kirjeitä” 15.10.2011) eivät käy ilmi nämä ainakin sosiaaliturvan toimeenpanon tutkijaa kiinnostavat asiat.

Helsingin Sanomat palasi asiaan pääkirjoituksessaan (”Kelan paperit arkisuomeksi”) 17.10 ja kertoi hieman enemmän tutkimuksesta. Kirjoituksesta käy ilmi, että tutkimustulos perustuu Kelan nettisivuilla olleeseen kyselyyn. Toimittaja summaa, että asiakaskyselyn mukaan Kelan kansalaisille lähettämästä 17 miljoonasta kirjeestä joka kolmas on niin vaikeaselkoinen, että päätöksen perusteluita on vaikea ymmärtää. Kirjoittaja myös esittää kritiikkiä tutkimuksen toteutustapaa kohtaan. Hän toteaa, miten ”kyselyn tulos on Kelalle todennäköisesti liian mairitteleva, sillä kysely oli piilotettu internetissä asiakaspalvelusivulle ja kyselyyn pääsi vastaamaan vain muutaman viikon ajan. Jos asiasta olisi tehty väestökysely, tyytymättömiä olisi todennäköisesti löytynyt paljon enemmän.”

Lukuun ottamatta sitä, että kaikki Kelan lähettämät asiakaskirjeet eivät ole varsinaisia päätöksiä,  Helsingin Sanomien Kelaa koskeva kirjoitus on asiallinen. Toimittaja kiinnittää aiheellisesti huomiota myös Internet-kyselyn tulosten luotettavuuteen. Internet-kysely on nopea, halpa ja monia asiakkaita vähän rasittava tapa kerätä organisaation kehittämistä palvelevaa tietoa. Toisaalta verkkolomakkeeseen vastaaminen voi olla ylimalkaisempaa kuin vaikkapa paperilomakkeeseen vastaaminen. Internet-kyselyiden kohdentaminen oikein on erittäin tärkeää. Suurimmat ongelmat liittyvät kaikille avoimeen nettikyselyyn, joissa kyselyyn osallistuneista ei useinkaan tiedetä juuri mitään.

Uutisoinnin lähteenä oleva kysely tehtiin sijoittamalla Kelan sähköisten asiointipalveluiden ”päätökset”-osioon linkki kyselyyn. Asiakkaat kirjautuvat asiointipalveluihin omilla tunnuksillaan ja kyselyyn oli mahdollisuus vastata kaikilla sähköisiä asiointipalveluita käyttäneillä asiakkailla, jotka menivät katsomaan omia päätöksiään. Vastaajajoukko koostui siis henkilöistä, jotka olivat käyneet katsomassa saamiaan sähköisiä päätöksiä kyselyaikavälillä ja halusivat vastata kyselyyn. Kyselyä ei kuitenkaan kohdennettu erikseen kutsuilla tai mainoksilla, eikä vastaajilta kerätty heitä identifioivia taustatietoja.

Tilanne olisikin huolestuttava, jos Kela kehittäisi toimintaansa vain yhden kanavan ja informaatiolähteen kautta, sillä Kelan asiakkaat käyttävät useita eri asiointikanavia ja useita eri Kelan palveluita. Onneksi organisaatiolla on käytössään myös muunlaista tutkimustietoa, jota ko. kysely on tarkoitettu ainoastaan täydentämään. Onkin mielenkiintoista verrata, mitä muut tutkimukset kertovat päätösten vaikeaselkoisuudesta. Asiaa on selvitetty viime vuosina usealla väestötutkimuksella.

Yksi vertailutietoa tuottava tutkimus on TNS Gallupin kesä-heinäkuussa 2011 tekemä puhelinhaastattelututkimus. Siinä haastateltiin 1002 15 vuotta täyttänyttä suomalaista. Tutkimuksessa haastateltaville esitettiin väittämä: ”Kelan päätökset ja kirjeet ovat selkeitä”.  Enemmistö (55 %) vastaajista piti Kelan päätöksiä ja kirjeitä selkeinä (so. he olivat väittämän kanssa täysin tai jokseenkin samaa mieltä). Reilu neljännes (28 %) oli täysin tai jokseenkin eri mieltä, eli he olivat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä kirjeiden ja päätösten laatuun. Kelan kanssa asioineet olivat kuitenkin tyytyväisempiä (58 %) päätöksiin kuin ne, jotka eivät ole olleet tekemisissä Kelan kanssa (51 %).

Tutkimus ei siis näyttäisi antavan tukea HS:n toimittajan oletukselle, että väestökyselyssä tyytymättömiä löytyisi paljon enemmän kuin vain osan ihmisistä tavoittavassa nettikyselyssä. Yleinen, koko väestöä koskeva väestökysely ei edes välttämättä ole oikea tapa lähestyä asiaa, koska kaikilla väestökyselyyn vastaavilla ei ole joko lainkaan tai ainakaan riittävän tuoretta muistikuvaa päätöksestä. Jotta saisimme asiasta mahdollisimman luotettavan kuvan, tutkimus tulisi kohdistaa nimenomaan sellaisiin asiakkaisiin, jotka ovat saaneet päätöksen ja jotka vielä vastaavat kyselyyn mahdollisimman pian päätöksen saatuaan.

Vuonna 2011 päätöksen saaneille asiakkaille postitettu kysely toteutettiin viimeksi mainitulla tavalla. Kyselyn perusjoukko koostui 169223 asiakkaasta, jotka olivat saaneet Kelasta päätöksen huhtikuun lopulla.  Kyselylomake postitettiin toukokuussa yhteensä 3000 asiakkaalle ja siihen vastasi 1169 henkilöä.

Lomakkeessa esitettiin muun muassa seuraavat kysymykset: ” Kun hoidit viimeisintä Kela-asiaasi, tuntuiko Sinusta siltä, että…

• Kelan päätös oli vaikeaselkoinen?
• Kelan päätös jäi sinulle epäselväksi?”

Kysymysten vastausvaihtoehdot olivat ”kyllä”, ”ei” ja ”en osaa sanoa”. Vastanneista 14 % piti päätöstä vaikeaselkoisena. 9 % vastanneista kertoi, että päätös jäi epäselväksi. Luvut ovat siis selvästi pienempiä kuin laajasti uutisoidussa nettikyselyssä.

Yksittäisiin Kelaa ja sen palveluja koskeviin kysymyksiin takertuminen peittää helposti alleen laajemman Kelan palveluja koskevan kokonaiskuvan. Siksi kannattaa todeta, että postikyselyssä etuuspäätöksen saaneilta asiakkailta kysyttiin myös, oliko hakemuslomakkeen täyttäminen työlästä ja sen kieli vaikeaselkoista. Vastanneista 31 % piti täyttämistä työläänä ja 23 % kieltä vaikeaselkoisena. Myös TNS Gallupin puhelinhaastattelututkimuksessa väittämän ”Kelan etuuksien hakeminen on vaivatonta” kanssa varsin moni (37 %) oli päinvastaista mieltä.

Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todetaan, ”Kelalla on suuri urakka edessään lomakkeidensa, päätöstensä ja muiden kirjeidensä kielen kääntämisessä Kela-kielestä suomeksi”. Kaikkein suurin urakka koskee tutkimustulosten perusteella Kelan hakemuslomakkeita ja etuuksien hakemisprosessia laajemminkin, ei niinkään asiakaskirjeitä ja päätöksiä. Hakumenettelyjen yksinkertaistamistyötä tekee Kelassa parhaillaan HAKU-projekti.

Sekä hakemusten että päätösten selkiyttäminen olisi paljon helpompaa, jos työtä tukisi vielä etuuslainsäädäntöä perkaava LAKIVIIDAKKO-projekti. SATA-komitea piirsi jo askelmerkkejä viidakkoon, mutta viidakkoveitsi taisi hukkua varsinaiselta raivausporukalta ryteikön uumeniin pian komiteanmietinnön julkistamisen jälkeen.

Markku Laatu

92 prosentilla köyhistä on mikroaaltouuni, 74 prosentilla on perheessä auto, 31 prosentilla on jopa kaksi tai useampia autoja, 64 prosentilla on kaapeli- tai satelliittitelevisio ja niin edelleen. Eikä moni muukaan köyhyyteen normaalisti liitettävä piirre näytä pitävän kutinsa. 96 prosenttia köyhistä ei ollut nähnyt nälkää viimeisen vuoden aikana, saman verran ei ollut kokenut asunnottomuutta ja verrattuna eurooppalaisiin kohtalontovereihin, niin USA:n köyhillä oli asunnoissaan enemmän tilaa per henkilö.

Tutkimuksen johtopäätös on selvä: Yhdysvalloissa ei ole köyhyyttä, koska köyhillä on varaa hankkia ruokaa ja kaikenlaista tavaraa asuntoihinsa. Heillä on täten myös korkea elintaso, jonka valtio kustantaa, koska useat USA:n Tilastokeskuksen raportissaan (DeNavas-Walt ym., 2011) löytämistä 46 miljoonasta ”köyhästä” ovat työttömiä tai muuten elävät sosiaaliavustusten varassa. Toimenpide-ehdotuksina esitetään vanhoja tuttuja sosiaaliturvan leikkauksia ja sosiaaliturvan sitouttamista yhä enemmän työn tekoon (ns. workfare).

Köyhät verotalkoisiin

Tutkimuksen pohjalta on kyseenalaistettu myös presidentti Barack Obaman rikkaille kaavailemat veronkorotukset. Logiikka on pistämätön: Jos pienituloisin 50 prosenttia amerikkalaisista ei maksa tällä hetkellä senttiäkään tuloveroa, niin valtion pelastustalkoisiin olisi saatava ennemminkin köyhät kuin rikkaat.

Tutkimuksen tulokset saattavat kuulostaa häkellyttäviltä, mutta hieman tarkemmin köyhyyteen perehtyneelle tuloksissa ei ole mitään uutta, yllättävää saati mitään sellaista, että köyhyysongelma voidaan julistaa ratkaistuksi.

Heritagen tutkimuksessa nimittäin tutkijoiden mielikuva köyhyydestä ja todellisuus eivät kohtaa (kritiikistä ks. esim. What You Need When You’re Poor ja Why the Upcoming Poverty Numbers Matter). Esimerkiksi käytetyn mikroaaltouunin arvo on USA:ssa keskimäärin 45 dollaria, joten sellaisen omistaminen ei ole merkki korkeasta elintasosta, toisin kuin ehkä 20 vuotta sitten. Myös se, että nälkää näkee vain harva köyhä, ei ole todiste siitä, että rahan puutteesta johtuvia ravitsemusongelmia ei olisi. Nälkä kun on äärimmäisin muoto ravitsemusongelmista. Köyhistä amerikkalaisperheistä 44 prosenttia ilmoitti samassa raportissa, johon Heritagen tutkijatkin viittaavat, että rahan puutteen vuoksi perhe joutuu syömään halpoja ja ravintoarvoiltaan huonoja valmisruokia tai ruoka on hyvin yksipuolista.

Nousun mahdollisuudet on taattava

Köyhyys on harvoin staattinen tila. Siirtymät köyhyyteen ja köyhyydestä pois ovat hyvin yleisiä jopa USA:ssa. Hyödykkeet on voitu ostaa ”hyvinä aikoina”, kun niihin oli varaa. Ja köyhyydestä poispääsemisessä esimerkiksi auton omistaminen saattaa olla julkisen liikenteen ei-luvatussa maassa aivan välttämätöntä. Miten matkustat työhaastatteluun tai työpaikalle toiselle puolelle kaupunkia, jos kulkuväline puuttuu?

Merkittävin keskustelun kohde siitä, mitä köyhä saa omistaa, on myös Heritagen tutkimuksessa unohdettu. Esimerkiksi terveyspalvelut ja lastenhoidon järjestäminen on suuri taloudellinen rasite USA:ssa, ei vain köyhille, vaan myös keskiluokalle.

Mielikuviemme köyhät

Vaaralliseksi mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen menee silloin, kun harhaisista mielikuvista pyritään tekemään todellisuutta. Otetaan esimerkki: Mielikuvamme ”oikea köyhä” voi olla autoton, kylmää ruokaa syövä ja tyhjää nurkkaa tuijottava ihmisparka. Ne, joita tutkijat, media ja muut väittävät köyhiksi, osoittautuvatkin henkilöiksi, jotka omistavat auton, lämmittävät ruokansa mikroaaltouunissa ja katsovat samoja saippuasarjoja digitelevisiosta kuin me. Meidän näkökulmastamme he vain leikkivät ihmisparkoja, mutta ainoa säälittävä piirre heissä on vain luuserin asenne, joka tulee esiin silloin kuin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä jotain elämänsä eteen.

Mutta entä, jos todellisuudessa tällaisella ”muka köyhällä” ei ole varaa ostaa uusia talvirenkaita autoon, hän ei pysty maksamaan mikroaaltouunin ja muiden sähkövempeleiden käytöstä aiheutuvaa sähkölaskua määräaikaan mennessä ja televisiota katsotaan ilman asianmukaista lupaa. Mitä pitäisi tehdä? Vaadimmeko tällaista ”köyhää” myymään autonsa, mikroaaltouuninsa ja televisionsa, jotta hänestä tulisi enemmän sellainen, kuin kuvitelmiemme köyhä on? Vai pitäisikö meidän yrittää muuttaa asenteitamme vastaamaan paremmin todellisuutta?

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjallisuus:

• DeNavas-Walt, Carmen; Proctor, Bernadette D. & Smith, Jessica C. (2011) Income, Poverty, and Health Insurance Coverage in the United States: 2010. U.S. Census Bureau, Current Population Reports.
• Rector, Robert & Sheffield, Rachel (2011) Understanding Poverty in the United States: Surprising Facts About America’s Poor. Executive Summary Backgrounder No. 2607, Heritage Foundation.

“Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu.”

Kun kuuntelee perusturvan ympärillä vellonutta poliittista keskustelua, mieleen nousee tuo Pakkalan mainio novelli. Perusturva? Kukaan ei oikein tiedä mitä se on. Mutta mahtavalta se kuuluu. Kukaan ei voi väittää vastaan.

Mistä tuo mahtisana suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan on tullut? Mitä sillä tarkoitetaan?

Koivistosta Kataiseen

Silmäys hallitusohjelmiin osoittaa, että perusturvapuhe on suhteellisen tuoretta alkuperää. Sen kummemmin Koiviston, Sorsan III tai IV hallitusohjelmissa perusturvaa ei mainita. Holkerin Kokoomus-SDP -akselille rakentuneen hallituksen ohjelmassa perusturva mainitaan kerran. Hallitus halusi korjata väliinputoajien asemaan kehittämällä sekä perusturvaa että ansiosidonnaista sosiaaliturvaa. Epäselväksi jää, mitä perusturvalla tarkalleen ottaen tarkoitettiin.

Ahon keskusta-kokoomus –vetoisen hallituksen ohjelmassa perusturva mainitaan kerran. Todetaan, että taloudellisesti tiukkoina aikoina on tarpeen turvata vähimmäistoimeentulo eri elämän vaiheissa. Perusturvaa luvataan parantaa kansantalouden sallimissa puitteissa. Ahon hallitus puhuu kahteen otteeseen perusturvaakin laajemmasta (ja hämärämmästä) asiasta: kansalaisten perusturvallisuudesta. Perusturvallisuuteen kuuluvat perustoimeentulo, peruspalvelut ja asuminen. Ei siis mitään kovin konkreettista.

Lipposen hallitusten retoriikkaan perusturva ei kuulunut. Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa perusturva toki mainitaan, mutta yllättävässä yhteydessä. Hallitus nimittäin kertoi pitävänsä lähtökohtana koulutuksen perusturvan takaamista kaikille asuinpaikasta, kielestä ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Lipposen toisen hallituksen ohjelma sivuaa perusturvatematiikkaa välillisesti halutessaan vahvistaa kunnissa perusturvalautakunnan roolia. Suoranaisia perusturvaviittauksia ei ole. Myöskään Vanhasen ensimmäisen hallituksen ohjelmasta perusturvaa ei löydy.

Vanhasen toisen hallituksen ohjelma lyö ennätyksen. Perusturva mainitaan viidessä eri yhteydessä. Yleisenä vaatimuksena on, että kansalaisten perusturvaa on vahvistettava ja yhteiskunnan sosiaalisia tukia ja palveluita pitää kohdentaa huolenpitoa eniten tarvitseville. Ketään ei saa jättää yksin. Täsmentämättä tässäkin jää, mitä kaikella tällä tarkoitetaan. Tarkoittavatko lausumat sitä, että hallitus haluaa siirtyä universaalisesta sosiaaliturvamallista kohdistetumpaan, ts. tulo- ja tarveharkintaiseen malliin? Hallitus kuitenkin lupaa aloittaa sosiaaliturvauudistuksen, joka tavoitteena olisi työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kenties juuri näitten SATA-komitean synnytyssanojen vuoksi ohjelmassa on paljon perusturvapuhetta, jonka konkretisointi jäi komitean harteille – tunnetuin seurauksin.

Kiviniemen siirtymähallitus ei ohjelmassaan perusturvalinjauksia tee. Kataisen hallitus on teeman suhteen ahkerampi ja ottaa perusturvan esiin viidesti. Hallitus haluaa parantaa kansalaisten ostovoimaa perusturvan parannusten avulla. Lisäksi osana laajempaa veroratkaisua myös perusturvan varassa olevien verotusta kevennetään. Lähtökohtana on ensinnäkin se, että perusturvan tulee mahdollistaa riittävä toimeentulo ja elintaso kaikille. Ennen muuta kaikkein heikoimmassa asemassa olevien taloudellista toimeentuloa tulee parantaa. Perusturvan parantaminen konkretisoidaan työttömyysturvan minimitasojen parannuksiksi. Myös asumistukeen esitetään muutoksia. Toisena lähtökohtana perusturvan parantamisessa on julistusluonteinen toteamus, että perus- ja ansioturvan kytkös työttömyysturvassa säilytetään. Aiempiin hallitusohjelmiin verrattua Kataisen hallituksen perusturvaa koskevat linjaukset ovat konkreettisempi.

Perusturva on mahtisana

Perusturva on stiiknafuulian kaltainen mahtisana. Kukaan ei voi väittää sitä vastaan. Perusturvan kannattaja on hyvän puolesta vääryyttä vastaan. Syvemmällä tasolla perusturva on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ase pahuuden pimeitä voimia vastaan.

Hallituksen kannalta pulma on se, että jossain vaiheessa hallitus aina joutuu kertomaan, mitä se perusturvan parantamisella tarkoittaa. (Ellei kansantalouden heikkoon kantokykyyn viitaten luovuta koko asiasta.) Ohjelma altistuu vastaväitteille. Heti kun hallitus paljastaa, että perusturvan parantaminen tarkoittaakin työmarkkinatuen nostamista 100 eurolla, asumis- ja toimeentulotuen pientä justeerausta, se joutuu kritiikin kohteeksi. Tällöin voidaan laskea, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kuinka paljon tuosta 100 eurosta hyötyy kaikkein huonotuloisin, kuinka paljon siitä heltiää parempiosaiselle työttömälle? Miksi työttömät? Mihin unohtuivat minimipäivärahalla kituuttavat pitkäaikaissairaat? Opiskelijat? Lapsiperheet? Ilman takuueläkeuudistusta myös eläkeläiset voisivat yhtyä hallituksen moittijoihin.

Politiikka on retorinen laji. Politiikassa sanoilla luodaan todellisuutta, tehdään mahdottomasta mahdollista – ja päinvastoin. Heti kun Ville esittää olevansa paras koko kaupungissa, niin voidaan vastaan ja kumota Villen väite. Siksi mahtisanoja. Siksi stiiknafuulia. Siksi perusturva! Mitä kykenee kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan?

Olli Kangas
Tutkimusosaston osastopäällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi

Viime vuosikymmeninä suomalaisten keskimääräisen eliniän piteneminen on liittynyt etenkin sydän- ja verisuonitautien vähenemiseen, mikä puolestaan johtuu pitkälti elintapojen myönteisestä kehityksestä. Kansainvälisesti verrattuna suomalaisten kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin on kuitenkin edelleen suurta. Sen sijaan esimerkiksi syöpäkuolleisuus on Suomessa verraten pientä.

Epäterveelliset elintavat uhkaavat kuitenkin edelleen kansanterveyttä. Alkoholinkulutus näyttää seurailevan alkoholipolitiikan muutoksia ja näkyy suoraan alkoholikuolleisuudessa. Alkoholiin liittyvä kuolleisuus on Suomessa lähes kaksi kertaa niin suurta kuin Ruotsissa. Tupakointi, jolla on moninaisia negatiivisia terveysvaikutuksia, on vähenemisestään huolimatta edelleen suhteellisen yleistä: miehistä 22 prosenttia ja naisista 16 prosenttia tupakoi päivittäin.

Kasviksia syödään suosituksia vähemmän, liikuntaa ei harrasteta riittävästi, ja ylipainoisten osuus väestöstä jatkaa kasvuaan. Ylipainoisuuden seurauksena esimerkiksi diabetesta sairastavien osuus on noussut jyrkästi viimeisten vuosien aikana. Nyt jo kymmenen prosenttia suomalaisesta aikuisväestöstä sairastaa diabetesta.

Kansanterveys ja Kelan etuudet

Kansalaisten terveydentilan kehitys luonnollisesti vaikuttaa myös terveysperusteisten sosiaaliturvaetuuksien käyttöön. Kuitenkin muutokset etuuksia saavien osuuksissa heijastelevat kansanterveyden kehityksen lisäksi ja oikeastaan sitä enemmän muutoksia esimerkiksi etuusjärjestelmässä, väestörakenteessa, asenteissa ja työllisyystilanteessa. Terveyden roolia kehityskuluissa on lopulta vaikea todentaa.

Esimerkiksi sairausvakuutuksen lääkekorvauksia saaneiden osuus väestöstä on aikavälillä 1995–2010 kasvanut 63 prosentista 71 prosenttiin. Kasvu kertoo muun muassa lääkekorvausjärjestelmän muutoksista, yhteiskunnan medikalisaatiosta, diagnoosikäytäntöjen muutoksesta sekä teknologisesta kehityksestä, mutta yhteys väestön sairastavuuden muutoksiin ei ole selkeä. Toisaalta tehokas lääkitseminen on kiistatta ollut osaltaan yhteydessä suomalaisten eliniän pidentymiseen.

Lääkkeiden erityiskorvausoikeudet (eli oikeudet saada korvausta 72 tai 100 prosenttia lääkkeen hinnasta tai viitehinnasta) sairauksittain tarkasteltuna näyttävät olevan suoremmin yhteydessä kansanterveyteen ja sairastavuuteen, vaikka nekin tosin kertovat diagnoosikäytäntöjen muutoksista. Esimerkiksi verenkiertoelinten sairauksien lääkkeiden erityiskorvausoikeuksien haltijoiden osuus suhteessa väestöön on ollut hienoisessa laskussa, kun taas esimerkiksi erityiskorvausoikeuksia diabeteslääkkeisiin on yhä useammalla. Nämä kehityskulut ovat jokseenkin yhteneväisiä edellä mainittujen kuolleisuus- ja diabetestrendien kanssa.

Entä sairauspäivärahat? Sairauspäivärahan saamisen ajattelisi heijastelevan väestön terveydentilan – tai ainakin työkykyä uhkaavan pitkäaikaissairastavuuden – kehitystä. Tämäkään asia ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen. Esimerkiksi korkean työttömyysasteen aikana sairauspäivärahapäivien kertymä väestötasolla voi olla pienempi kuin paremman työllisyystilanteen aikana, sillä työttömät eivät yleensä hakeudu sairauspäivärahalle. Lama-aikana työttömyyden pelko voi lisäksi kannustaa työllisiä pysyttelemään sairaanakin työssä. Vastaavasti työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutuvien määrä riippuu työkyvyn lisäksi osittain muun muassa työttömyystilanteesta sekä siitä, millaisia vaihtoehtoisia työstä poistumisen reittejä kulloinkin on käytettävissä.

Eli näkyykö vai eikö näy?

Terveysperusteisten etuuksien käyttö sekä niihin kuluvat summat riippuvat siten moninaisista tekijöistä, joista terveys on vain yksi. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: huonosti – jos lainkaan. On kiinnostavaa seurata erilaisilla osoittimilla yhtäältä kansanterveyden ja elintapojen kehitystä sekä toisaalta sitä, miten kansalaiset käyttävät terveyteen liittyviä sosiaaliturvaetuuksia. Pelkällä terveysperusteisten etuuksien trendivertailuilla ei kuitenkaan voida päätellä juuri mitään siitä, miten kansalaisten terveydentila on kehittynyt.

Jenni Blomgren
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisätietoa:

• Blomgren J, Mikkola H, Hiilamo H, Järvisalo J. Suomalaisten terveydentila ja terveyteen liittyvät etuudet: indikaattoriseuranta 1995–2010. Helsinki: Kela, Nettityöpapereita 28, 2011.
• Timo Partio. Kolmannes Kelan menoista terveyteen liittyviin etuuksiin. Helsinki: Kela, Tilastokatsaus 3.9.2010.