Viime vuosikymmeninä suomalaisten keskimääräisen eliniän piteneminen on liittynyt etenkin sydän- ja verisuonitautien vähenemiseen, mikä puolestaan johtuu pitkälti elintapojen myönteisestä kehityksestä. Kansainvälisesti verrattuna suomalaisten kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin on kuitenkin edelleen suurta. Sen sijaan esimerkiksi syöpäkuolleisuus on Suomessa verraten pientä.

Epäterveelliset elintavat uhkaavat kuitenkin edelleen kansanterveyttä. Alkoholinkulutus näyttää seurailevan alkoholipolitiikan muutoksia ja näkyy suoraan alkoholikuolleisuudessa. Alkoholiin liittyvä kuolleisuus on Suomessa lähes kaksi kertaa niin suurta kuin Ruotsissa. Tupakointi, jolla on moninaisia negatiivisia terveysvaikutuksia, on vähenemisestään huolimatta edelleen suhteellisen yleistä: miehistä 22 prosenttia ja naisista 16 prosenttia tupakoi päivittäin.

Kasviksia syödään suosituksia vähemmän, liikuntaa ei harrasteta riittävästi, ja ylipainoisten osuus väestöstä jatkaa kasvuaan. Ylipainoisuuden seurauksena esimerkiksi diabetesta sairastavien osuus on noussut jyrkästi viimeisten vuosien aikana. Nyt jo kymmenen prosenttia suomalaisesta aikuisväestöstä sairastaa diabetesta.

Kansanterveys ja Kelan etuudet

Kansalaisten terveydentilan kehitys luonnollisesti vaikuttaa myös terveysperusteisten sosiaaliturvaetuuksien käyttöön. Kuitenkin muutokset etuuksia saavien osuuksissa heijastelevat kansanterveyden kehityksen lisäksi ja oikeastaan sitä enemmän muutoksia esimerkiksi etuusjärjestelmässä, väestörakenteessa, asenteissa ja työllisyystilanteessa. Terveyden roolia kehityskuluissa on lopulta vaikea todentaa.

Esimerkiksi sairausvakuutuksen lääkekorvauksia saaneiden osuus väestöstä on aikavälillä 1995–2010 kasvanut 63 prosentista 71 prosenttiin. Kasvu kertoo muun muassa lääkekorvausjärjestelmän muutoksista, yhteiskunnan medikalisaatiosta, diagnoosikäytäntöjen muutoksesta sekä teknologisesta kehityksestä, mutta yhteys väestön sairastavuuden muutoksiin ei ole selkeä. Toisaalta tehokas lääkitseminen on kiistatta ollut osaltaan yhteydessä suomalaisten eliniän pidentymiseen.

Lääkkeiden erityiskorvausoikeudet (eli oikeudet saada korvausta 72 tai 100 prosenttia lääkkeen hinnasta tai viitehinnasta) sairauksittain tarkasteltuna näyttävät olevan suoremmin yhteydessä kansanterveyteen ja sairastavuuteen, vaikka nekin tosin kertovat diagnoosikäytäntöjen muutoksista. Esimerkiksi verenkiertoelinten sairauksien lääkkeiden erityiskorvausoikeuksien haltijoiden osuus suhteessa väestöön on ollut hienoisessa laskussa, kun taas esimerkiksi erityiskorvausoikeuksia diabeteslääkkeisiin on yhä useammalla. Nämä kehityskulut ovat jokseenkin yhteneväisiä edellä mainittujen kuolleisuus- ja diabetestrendien kanssa.

Entä sairauspäivärahat? Sairauspäivärahan saamisen ajattelisi heijastelevan väestön terveydentilan – tai ainakin työkykyä uhkaavan pitkäaikaissairastavuuden – kehitystä. Tämäkään asia ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen. Esimerkiksi korkean työttömyysasteen aikana sairauspäivärahapäivien kertymä väestötasolla voi olla pienempi kuin paremman työllisyystilanteen aikana, sillä työttömät eivät yleensä hakeudu sairauspäivärahalle. Lama-aikana työttömyyden pelko voi lisäksi kannustaa työllisiä pysyttelemään sairaanakin työssä. Vastaavasti työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutuvien määrä riippuu työkyvyn lisäksi osittain muun muassa työttömyystilanteesta sekä siitä, millaisia vaihtoehtoisia työstä poistumisen reittejä kulloinkin on käytettävissä.

Eli näkyykö vai eikö näy?

Terveysperusteisten etuuksien käyttö sekä niihin kuluvat summat riippuvat siten moninaisista tekijöistä, joista terveys on vain yksi. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: huonosti – jos lainkaan. On kiinnostavaa seurata erilaisilla osoittimilla yhtäältä kansanterveyden ja elintapojen kehitystä sekä toisaalta sitä, miten kansalaiset käyttävät terveyteen liittyviä sosiaaliturvaetuuksia. Pelkällä terveysperusteisten etuuksien trendivertailuilla ei kuitenkaan voida päätellä juuri mitään siitä, miten kansalaisten terveydentila on kehittynyt.

Jenni Blomgren
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisätietoa:

• Blomgren J, Mikkola H, Hiilamo H, Järvisalo J. Suomalaisten terveydentila ja terveyteen liittyvät etuudet: indikaattoriseuranta 1995–2010. Helsinki: Kela, Nettityöpapereita 28, 2011.
• Timo Partio. Kolmannes Kelan menoista terveyteen liittyviin etuuksiin. Helsinki: Kela, Tilastokatsaus 3.9.2010.

Terveystaloustieteilijät kokoontuivat kesällä Torontossa (Kuva: Ulla Tuominen)

Voiko terveyttä ja parempaa elämän laatua ostaa rahalla? Terveystaloustieteilijä vastaisi epäröimättä: kyllä voi! Terveystaloustieteilijät voivat laskea ja vertailla, miten paljon eri tilanteissa laatupainotettuja elinvuosia voidaan saada terveyspalveluilla ja lääkkeillä. Ongelma on vain se, että rahat loppuvat aina kesken.

Palvelujärjestelmät olivat keskiössä terveystaloustieteen 8. maailmankonferenssissa Kanadan Torontossa heinäkuun alussa. Jokaisessa yhteisluennossa vähintäänkin viitattiin Yhdysvaltain terveysreformiin, jota pohjoisamerikkalaiset pitivät vallankumouksellisena. Kokouksen emämaassakaan kaikki kansalaiset eivät kuulu julkisen sairausvakuutuksen piiriin.

Universaali sairausvakuutus ei toki ole meille eurooppalaisille mikään uutuus, mutta yksityisten vakuutuksen tarjoajien rooli ja uudistuksen kustannuksia rajoittamaan pyrkivät yksityiskohdat ovat kyllä kiinnostavia.

Yhdysvaltojen kustannuspommi

Uhka on sama kaikissa länsimaissa: terveyskustannukset ovat karkaamassa käsistä. Vai onko sittenkään kyseessä uhka? Terveystaloustieteen grand old man, Harvardin yliopiston professori ja useiden Yhdysvaltain presidenttien neuvonantaja Martin Feldstein argumentoi yhteisluonnossa lähes kahden tuhannen osanottajan kuunnellessa hiiren hiljaa jalkapallokentän kokoisessa luentosalissa: jos talous kasvaa ja ihmiset vaurastuvat, ei ole mitään väärää siinä, että terveyteen käytetään enemmän rahaa.

Feldstein toki vaati, että lisärahat on käytettävä vaikuttaviin palveluihin ja ettei palveluita pitäisi rahoittaa veroilla vaan yksityisillä säästöillä ja vakuutuksilla.

Samat ajatukset toistuivat myös muissa puheenvuoroissa. Terveyskustannusten osuuden kasvu heijastaa kansalaisten toiveita. Siinä ei ole kyse tuhlauksesta, erityisryhmien etujen ulosmittauksesta eikä välttämättä edes suurten ikäluokkien ikääntymisestä. Se kuuluu luonnollisena osana vaurastuvien yhteiskuntien kehitykseen. Feldsteinin ja muiden terveysmenojen osuuden kasvattamista kannattaneiden argumentit tuntuivat virkistäviltä suhteessa meikäläiseen keskusteluun, jota tuntuu hallitsevan valtiovarainministeriön kameralismi.

Yhdysvaltojen terveydenhuoltomenojen poikkeuksellisen korkea taso ihmetyttää siksi, että terveystaloustiede on lähtöisin juuri Yhdysvalloista. Kanadalaissyntyisen niin ikään amerikkalaisten presidenttien neuvonantajan Sherry Gliedin mukaan amerikkalainen järjestelmä on paitsi kallis myös tehoton, esimerkiksi eliniän odotteen ja lapsikuolleisuuden valossa. Miksi amerikkalaiset eivät välitä suurista menoista? Voi olla, että poliitikot eivät kuuntele riittävästi terveystaloustieteilijöitä. Amerikkalainen terveydenhoito nojaa yksityiseen bisnekseen, joka on tärkeä osa kansantalouden vaurautta. Siellä halutaan vakuutusyhtiöille asiakkaita ja sairaaloille potilaita siinä missä me toivomme Nokian myyvän lisää puhelimia. Talouskasvua saatetaan pitää tärkeämpänä kuin terveyshyötyä.

Ranskastako esimerkkiä?

Ranska tunnetaan yksikanavaisena julkisena järjestelmänä, joka tuottaa poikkeuksellisen hyviä tuloksia erilaisissa terveysvertailuissa. Tutkija Zeynep Or (IRDES, Institute for Research and Information in Health Economics) pohti, missä ranskalaiset epäonnistuivat, kun menot kasvavat, vaikka niitä on yritetty hillitä. Yrityksistä huolimatta menoja ei ole saatu hillittyä, koska potilaat saavat liikkua järjestelmässä hyvin vapaasti.

Lisäksi lääkäreiden ja hoitajien palkkaus perustuu suoriteperusteisiin korvauksiin. Kansallista koordinaatioita perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon välillä ei ole saatu aikaan.

Pulmana Ranskassa on myös se, ettei perhelääkäreiden toimintaan ole onnistuttu vaikuttamaan toivotulla tavalla. Tämä ilmenee hoitokäytäntöjen suurina alueellisina eroina muun muassa lääkkeiden määräämisessä. Or ehdotti neuvoksi palkka- ja hintasääntelyä, budjettileikkauksia, potilaiden omavastuiden kasvattamista ja julkista järjestelmää täydentäviä vakuutuksia.

Ruotsin opit

Yksi konferenssin sessioista keskittyi yksinomaan Ruotsin terveyspalvelujärjestelmään. Alustajia olivat Birger Carl Forsberg ja Kajsa Westling Tukholman sairaanhoitopiiristä sekä Ruotsin terveyspalvelujärjestelmää arvioineet Peter Smith Imperial Collagesta ja Richard Saltman Emory Universitystä.

Smith ja Saltman suosittelivat varovaisesti Ruotsille keskittämistä: sairaaloiden johtamista liikeyritysten tavoin, suoritustason keskitettyä valvontaa ja yksityisen sektorin hallittua kasvattamista.

Tukholman sairaanhoitopiirin alueella asuu kaksi miljoonaa ihmistä ja piiri työllistää 40 000 terveyspalveluiden ammattilaista. Kajsa Westlingin mukaan Tukholman sairaanhoitopiirissä prosentti kaikista akuuttivastaanottojen asiakkaista käyttää neljänneksen näistä palveluista. Kymmenen prosenttia väestöstä vastaa 79 prosentista kaikista sairaanhoitokuluista. Kuulostaa tutulta: hyvä vertailukohta omalle metropolialueellemme.

Tukholman sairaanhoitopiirin budjetin alijäämä on 2,8 prosenttia. Kajsa Wesling tarjosi perinteisempiä keinoja eli kustannusten karsintaa ja tuottavuuden parantamista. Ruotsalaiset pyrkivät tuomaan palveluita lähemmäs potilaita, kehittämään sähköisiä palveluita, keskittämään erikoissairaanhoitoa, hajauttamaan erikoislääkäripalveluita ja rajaamaan kiireellisen hoidon entistä tarkemmin.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Ruotsin kaltaisessa esimerkillisessäkin maassa voidaan edelleen parantaa palveluiden laatua ja kaventaa terveyseroja, mutta kustannusten kasvua ei voida leikata. Ihmiset myös toivovat sitä, että julkinen valta käyttää enemmän rahaa terveyteen. Pitäisikö valtion yrittää muuttaa ihmisten toiveita? Ehkä omavastuiden kasvattaminen riittäisi.

Tukholman sairaanhoitopiirin ylilääkäri Birger Carl Forsberg vakuutti, että Ruotsissa rahat riittävät terveyspalveluihin. Ehkä meidänkin kannattaisi hakea tähtäyspistettä sellaisesta myönteisestä tulevaisuudesta, jossa hyvillä mielin käytämme nykyistä selvästi enemmän rahaa pääosin julkisiin ja myös täydentäviin yksityisiin terveyspalveluihin.

Terveys on hyvä investointi.

Hennamari Mikkola
Terveysturvan tutkimuksen päällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirja jakautuu kolmeen esseeseen, joista ensimmäinen käsittelee henkilöiden välisiä tuloeroja saman maan sisällä. Toisessa esseessä näkökulmana ovat maailman maiden väliset tuloerot. Lopuksi Milanovic tarttuu suureen haasteeseen ja hän tarkastelee kaikkien maailman ihmisten välisiä tuloeroja.

Jokaisen esseen lopuksi käsiteltyä asiaa havainnollistetaan lyhyiden kuvausten, vinjettien, avulla. Nämä pienet kertomukset ovat parhaimmillaan erittäin nautittavaa lukemista. Ensimmäisen esseen lopuksi Milanovic käsittelee muun muassa sitä, miten maailmankirjallisuuden merkkiteosten, kuten ”Anna Kareninan” tai ”Ylpeyden ja ennakkoluulon”, eräs tärkeimmistä teemoista kautta aikojen on ollut sosioekonomisesti eri luokista lähtöisin olevien epätoivoinen ja epäonninen rakkaus. Vinjeteistä selviää myös esimerkiksi, missä Pariisin kaupunginosassa kannattaisi asua, jos aikakone heittäisi meidät vuoteen 1292.

Sopiva eriarvoisuus

Ensimmäisen esseen pääviesti on, että valtion sisäisten tuloerojen ”sopiva” suuruus on erittäin vaikea kysymys. Ongelmana on, että liian tasainen tulonjako hävittää kannustavan elementin yhteiskunnasta. Vastaavasti liian suuret tuloerot estävät sosiaalisen liikkuvuuden, jolloin on vaarana, että köyhät eivät saa mahdollisuutta käyttää kykyjään. Ja sama toimii kääntäen, eli rikkaiden ei tarvitse käyttää kaikkia kykyjään.

Milanovic kiteyttää asian toteamalla, että tuloerojen pitäisi olla sellaisella tasolla, että kaikilla löytyy motivaatiota itsensä ylittämiseen. Heti kun tuloerot menevät liian paljon tämän tason yli tai alle, niin joku ryhmä saa enempiä yrittämättä suuria palkintoja. Tällöin alkaa oman aseman suojeleminen. Liian korkeiden tuloerojen aikana rikkaat syyttävät köyhiä ahneiksi ja kateellisiksi. Liian matalien tuloerojen kohdalla köyhät syyttävät rikkaita samoilla adjektiiveilla.

Globalisaatio ei anna kaikille

Toisessa esseessä Milanovic tarkastelee maiden välisiä tuloeroja ja etenkin sitä, miksi globalisaatio teoriassa poistaa maiden välisiä tuloeroja, mutta käytännössä kuilu rikkaiden ja köyhien maiden välillä vain kasvaa. Tähän löytyy kaksi syytä. Ensinnäkin pääomien vapaa liikkuvuus tarkoittaa käytännössä sitä, että pääoma liikkuu rikkaasta maasta toiseen rikkaaseen maahan. Maailman mediat ovat uutisoineet näyttävästi, miten USA investoi voimakkaasti köyhään ja kehittyvään Kiinaan. Mikä ei tule mainittua on se, että USA:n investoinnit Kiinaan ovat samaa kokoluokkaa kuin investoinnit Alankomaihin.

Toiseksi köyhät maat eivät pääse juurikaan nauttimaan uuden teknologian hyödyistä. Tai jos pääsevät, niin teknologia ei ole köyhille maille ilmaista. Yritykset vaativat köyhiltä mailta erilaisia lisenssimaksuja siitä hyvästä, että ne pääsevät käyttämään uusimpia tieto- tai lääketeknologisia innovaatioita. Nämä lisenssimaksut ovat usein moninkertaisia verrattuna vaikkapa tuotteiden tuotantokustannuksiin.

Toisen esseen vinjeteissä Milanovic vastaa moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Vinjetit luettuamme tiedämme esimerkiksi sen, miten paljon taloudellinen asemamme määräytyy sillä hetkellä, kun päästämme ensi rääkäisymme ja kuinka rikas mies Barack Obaman kenialainen isoisä oikein olikaan.

Osalla on keinot vähissä

Kolmannessa esseessä Milanovic tarkastelee kaikkia maailman ihmisiä yhtenä suurena globaalina perheenä. Tämän esseen vinjeteistä selviää esimerkiksi se, että köyhinkin suomalainen on globaalissa tulonjaossa erittäin hyvätuloinen ja jalkapallo on nykyään laji, jossa ottelun voittajaa veikatessa kannattaa panokset sijoittaa siihen joukkueeseen, jonka pelaajien palkkapussit ovat suurempia.

Ei ole yllättävää, että kolmannen esseen pääpointti on, että globaali perhe on hyvin eriarvoinen taloudellisesti. Köyhin 77 prosenttia maailman väestä tienaa yhteensä saman verran kuin rikkain 1,75 prosenttia. Milanovic päätyykin sangen murheelliseen skenaarioon: Miljardit ihmiset elävät tällä hetkellä tilanteessa, jossa joko heidän elintasoaan kotimaassaan pitäisi parantaa nopeasti tai voimme olla varmoja täällä rikkaassa maailmassa, että hallitsematon maahanmuutto tulee jatkumaan alati kiihtyvällä vauhdilla. Maapallolla on kokonaisia maanosia, joiden ihmisillä ei ole oikeastaan kuin yksi keino parantaa nykyisiä elinolosuhteitaan – muutto selvästi korkeamman elintason maahan/maanosaan. Ja eihän ketään voi syyttää siitä, että hän tekee parhaansa parantaakseen omaa elintasoaan?

Milanovicin käyttämä aineisto on tutkijoiden käytössä ja se löytyy internetistä. Ja niin, vastaus otsikon kysymykseen on todennäköisesti John D. Rockefeller, jos tarkastelemme vain taloudellista valtaa ja unohdamme kaikenkarvaiset diktaattorit. Tähän tulokseen päätyy ainakin Branko Milanovic. Minulle Roope Ankka tulee aina olemaan maailman rikkain. Hänenkin sisarenpoikansa sattuu olemaan köyhä. Näin jopa sarjakuvissa luodaan jännitteitä tuloerojen avulla.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjallisuus:
Milanovic, Branko (2011): The Haves and the Have-Nots. A Brief and Idiosyncratic History of Global Inequality. Basic Books, New York.

Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan “SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.

Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.

Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.

Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.

Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.

Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Osallistuin heinäkuun puolivälissä Göteborgissa järjestetyssä sosiologian maailmankongressissa paneelikeskusteluun, joka käsitteli finanssikriisin vaikutuksia valtion, markkinoiden ja kotitalouksien suhteisiin Pohjoismaissa. Globaali finanssikriisi on vaikuttanut eri Pohjoismaihin eri tavoin. Islannin tilanne on oma lukunsa. Valtio on ottanut haltuunsa jo useamman pankin ja talousahdinko pisti myös maan hallituksen vaihtoon vuoden 2009 alussa. Finanssikriisi iski myös Tanskaan kovemmin kuin esimerkiksi Suomeen tai Ruotsiin. Suhtautuminen kriisin vaikutuksiin vaihtelikin panelistien välillä riippuen siitä, mitä maata he edustivat. Ennen kaikkea Suomen ja Ruotsin, mutta myös Norjan osalta tilanne nähtiin hallittavana – etenkin 1990-luvun alkuun verrattuna.

Suomen ja Ruotsin talouslamat 1990-luvun alussa eroavat nykyisestä finanssikriisistä niin syiden, toimenpiteiden kuin välittömien seurausten osalta melko selvästi. Nykyisen kriisin syyt löytyvät pitkälti maamme rajojen ulkopuolelta – istuva tai sitä edeltävät hallitukset eivät sitä toimillaan aiheuttaneet. Sen sijaan 1990-luvun lama oli pitkälti omien poliittisten päätösten tulosta. Lisäksi korjausliikkeet olivat väärät, jolloin lama vain syveni. Toimenpiteiden osalta 1990-luvun alussa budjettipäällikkö Raimo Sailaksen leikkuri puhui kovaa kieltä. Vastaavasti syksystä 2007 lähtien on nähty maailmanlaajuinen Keynesin paluu, jonka oppien mukaisesti valtiot toisensa perään tekivät investointipaketteja elvyttääkseen taloutta.

Göteborgissa islantilaisprofessori Guðný Björk Eydal mainitsi, että maan talousahdingon ratkaisemiseksi islantilaisia pyydettiin katsomaan, millä tavoin Suomi on pystynyt nousemaan 1990-luvun alun tilanteesta maailman kilpailukykyisemmäksi maaksi. Eydalin mukaan islantilaiset olivat tarkastelleet Suomen reagoimista lamaan ja totesi, ettei Islanti tule tekemään yhtä kovia sosiaalietuuksia koskevia leikkauksia, koska ne olisivat sosiaalisesti kestämättömiä.

Siinä, missä leikkaukset toisessa maassa nähdään ”sosiaalisesti kestämättömiksi”, toisessa maassa ne saatetaan nähdä ”vastuupolitiikaksi”. Näin kävi Suomessa 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin niitä, jotka ajoivat lamaleikkausten korjaamista, julistettiin ”jakopolitiikoiksi” ja niitä, jotka puolsivat tiukkaa budjettikuria ”vastuupolitiikoiksi”. Lamaa seuranneen kymmenvuotisen ”vastuupolitiikan” tuloksena köyhiksi luokiteltujen kotitalouksien määrä kaksinkertaistui ja lapsiköyhyysaste kolminkertaistui. Samaan aikaan tuloerot nousivat ja tulonsiirtojen uudelleenjakava vaikutus laski 1970-luvun tasolle. Siinä kumman määritelmä – suomalaisen poliittisen retoriikan vai islantilaisprofessorin – on osuvampi, ei liene epäselvyyttä.

Vielä Göteborgissa uskoin, ettei Suomessa lähdetä leikkausten tielle. Toisaalta parikin suomalaista oli sitä mieltä, että leikkaukset alkavat vasta ensi kevään vaalien jälkeen. Epäilin väitettä kahdesta syystä. Ensinnäkin kunnilta ei voi juuri leikata enää mitään, perustoimeentuloturvaetuuksistakin voi leikata lähinnä niukkuutta, eikä ansiosidonnaisiin kosketa ilman työmarkkinajärjestöjen lupaa – jäljelle jäisi verojen korotukset. Toiseksi epäilin vaalien merkitystä. Onko Suomessa niin parlamentaristinen päätöksentekojärjestelmä, että hallituspuolueet kirjaavat leikkauslistat seuraavaan hallitusohjelmaan? Ei taida olla – kyllä ikävät hommat annetaan muille.

Ehti kulua tasan viikko Göteborgin paneelista, kun ikävien hommien spesialistina tunnettu valtiosihteeri Raimo Sailas nosti leikkaustarpeet poliittiseen keskusteluun SuomiAreenan keskustelutilaisuudessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin alkaa tapahtua. Jonkinlaisena poliittisen retoriikan tutkijana minua kiinnostaa myös se, kuinka osuviin sanallisiin kehyksiin toimenpiteet – tai niiden tekemättömyys – tällä kertaa puetaan.

Se on selvää, että vaihtoehtoja on olemassa ja niillä jokaisella on seurauksensa. Kelan tutkimusosaston julkaisusarjassa tullaan syksyllä 2010 julkaisemaan finanssikriisiä ja hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevia näköaloja käsittelevä kirja, joten paljastetaan nämä seikat vasta kirjan julkkareissa. Sitä ennen hikoillaan kesä pois alta.

Mikko Niemelä
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Poliittista tahtoa löytyy aina kun pelastetaan pankkeja, Soneraa tai nyt Kreikkaa. Aina välillä sosiaaliturvan tutkijan mieleen väkisinkin hiipii ajatus siitä, miten hienoa olisi, jos poliittista tahtoa löytyisi myös muihin ongelmiin.

Ajankuluksi päätin laskea, millainen summa poliittista tahtoa vaadittaisiin esimerkiksi Suomen köyhyysvajeen poistamiseen. Köyhyysvajeella tarkoitetaan sitä, kuinka paljon keskimäärin pienituloisuusrajan alla olevien kotitalouksien tulot jäävät köyhyysrajasta.

Vuonna 2008 pienituloisuusraja Suomessa oli kulutusyksikköä kohden
13 758 euroa Tilastokeskuksen mukaan. Samana vuonna Suomessa oli 693 955 pienituloisuusrajan alle jäävää henkilöä, joiden mediaanitulot olivat 11 454 euroa. Yksinkertaisella vähennyslaskulla voimme havaita, että köyhien köyhyysvaje oli keskimäärin 2 304 euroa (13 758 € –
11 454 €). Näin ollen pienituloisuuden poistamiseen tarvittava rahamäärä olisi 693 955 x 2 304 € = 1 598 872 320 € ≈ 1,6 miljardia euroa. Sehän on suunnilleen sama summa, joka nyt lainataan Kreikalle.

Löytyisikö Suomesta poliittista tahtoa kysyä Kreikka-lainan myöntäviltä pankeilta, että saisimmeko saman summan lainaksi itsellemme, jotta voimme poistaa omasta maastamme köyhyyden?

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi