Yhtenä ongelmana on, että lyhytaikaisen työn vastaanottaminen ei kannata, kun palkkatulot vähentävät tarveharkintaisia tukia. Työn päättymisen jälkeen etuuden saajan tulee selvitellä tulojaan ja odottaa uusia sosiaalietuuksien päätöksiä. Tätä tilannetta Heikki Hiilamo on kuvannut osuvasti ”byrokratialoukun” käsitteellä, muun muassa tuoreessa kirjassaan Uusi Hyvinvointivaltio.

Byrokratialoukkua voisi kuvata kertomalla tarinan ”Pentistä” – pitkäaikaistyöttömästä, joka viiden vuoden työttömyysputken jälkeen haluaisi aloittaa työt. Työvoiman palvelukeskuksessa luvataan, että Pentin työllistymistä voidaan tukea maksamalla työnantajalle yhdistelmätukea. Työmaita kiertelemällä Pentti löytää itse tukityöpaikan rakennusalalta.

Toiveikkaana Pentti kertoo uutiset työvoimaneuvojalle. Työvoimaneuvojan monologista Pentti ymmärtää, että hänen pitää pyytää työnantajaltaan yrityksen verotustodistus ja kaupparekisteriote. Paperien saaminen kestää muutamia päiviä ja niiden toimittaminen takaisin työvoimaneuvojalle tuntuu työläältä. Matkan varrella Pentin työinto on jo koetuksella. Hän saa kuitenkin ensimmäisen paperisodan kunnialla suoritettua ja päätös yhdistelmätuen myöntämisestä kolahtaa postiluukusta parin viikon kuluttua työhaastattelusta.

Asumistuen takaisinperintä lannistaa

Työpaikka tarkoittaa, että Pentti saa ensimmäistä kertaa vuosiin palkkakuitin Kelan ja sosiaalitoimen päätösten sijaan. Vaikka työaika on säädösten mukaan vain 85 % normaalista työajasta, tuntuu palkkaraha ruhtinaalliselta. Se on myös sopivasti alle 1 704 euroa kuukaudessa eli Pentin tulot eivät vaikuta hänen avopuolisonsa työmarkkinatuen määrään. Yksi pieni edistys byrokratialoukkujen purkamisessa tapahtuikin viime vuonna, jolloin puolison tulojen vaikutus työmarkkinatukeen lieveni.

Pentti nauttii työstään ja iloitsee, että hänen ei tarvitse täyttää ”työtön, työtön” -kaavakkeita eikä toimittaa tiliotteita ja vuokrakuitteja sosiaalitoimiston etuuskäsittelijöille. Vasta toisen kuukauden alussa työkaveri kysäisee Pentiltä sattumalta, onko hän tarkistuttanut asumistuen määrän. Eipä tietenkään! Ilman työvoimaneuvojan ohjeita Pentti oli vallan unohtanut ilmoittaa Kelaan muuttuneet tulot eli asumistukea on maksettu liikaa. Koska Pentti tarvitsee apua lomakkeiden täyttämisessä, hän lähtee kesken päivän Kelan toimistoon. Kelan palveluneuvojan opastuksella hän täyttää asumistukihakemukseen tietoja ”välitarkistuksen aiheuttavasta muutoksesta”. Palveluneuvoja varoittaa, että päätöksen tekemisessä saattaa kestää parikin kuukautta. Tämä tarkoittaa tietysti, että Pentiltä tullaan tulevaisuudessa perimään takaisin kolmen kuukauden asumistuet.

Asumistuen ja työllistymisen yhteensovittaminen on erityisesti alue, jossa Mika Vuorelan ansiokkaasti kuvaama ”institutionaalinen lannistaminen” on päässyt kukoistamaan. Lannistamisen kulttuurin ydin on Vuorelan mukaan siinä, että etuudensaajilla on muita kansalaisia heikommat ehdot työllistymiselle. Välttääkseen takaisinperintää ja maksujen viivästymistä asumistukea saavan henkilön ei kannata ottaa vastaan lyhytaikaista, keikkaluonteista työtä. Myös vuoden pituisen työsuhteen jäljet voivat olla lannistavia.

Tarjolla pitkäaikaista paperityötä

Kun Pentin 12 kk:n yhdistelmätukioikeus on loppumaisillaan, ei työnantaja uusi hänen työsopimustaan. Koska seuraavan kuukauden toimeentulosta ei ole tietoa, Pentti marssii ensimmäisenä työttömyyspäivänä työvoimatoimistoon. Työvoimaneuvoja tekee maksulausunnon Kelaan, josta tulee päätös viikon kuluttua. Viimeinen palkka riittää hädin tuskin seuraavalle kuukaudelle, koska Pentti päättää ostaa viimein uudet talvikengät ja käytetyn polkupyörän.

Ensimmäinen työmarkkinatuki on maksussa puolentoista kuukauden kuluttua. Sosiaalitoimistossa pyydetään selvitystä viimeisen kuukauden palkkatuloista, joiden oletetaan riittävän myös seuraavalle kuukaudelle. Kelalle pitää maksaa takaisin liikaa maksettua asumistukea 40 euroa kuukaudessa. Yhdistelmätukeen Pentillä ei ole enää oikeutta eikä kokemus byrokratialoukusta houkuta tekemään epävarmoja keikkahommia vuokratyöfirman kautta. Kokoaikaiseen työsuhteeseen ei kannusta ajatus siitä, että puolison työmarkkinatuki alenisi. Niin Pentin arki palaa taas vuoden jälkeen tutulle radalleen: kerran kuukaudessa täytetty kaavake Kelaan ja kahden kuukauden välein hakemus sosiaalitoimistoon.

Rakenteellisen pitkäaikaistyöttömyyden oloissa kaikkia työttömiä ei saada töihin kannustamalla. Ennestään alhaisten perusturvaetuuksien tason alentaminen ei myöskään ole kannustavaa, päinvastoin se voi lannistaa. Hiilamon mukaan työhön voitaisiin kannustaa purkamalla byrokratialoukkuja ja investoimalla sosiaalisiin mahdollisuuksiin, kuten kuntien tarjoamiin työpaikkoihin. Vuorela esitti artikkelissaan Lannistamisesta kannustamiseen (2008), että työllistyvillä henkilöillä olisi mahdollisuus saada määräaikaisesti sekä tulonsiirtoja (kuten asumistukea) että ansiotuloja enemmän kuin nykyiset tulorajat sallivat. Ehkä Penttikin uskaltaisi silloin kokeilla siipiään keikkailevana rakennusmiehenä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisälukemista:

• Hiilamo, Heikki (2011) Uusi Hyvinvointivaltio. Helsinki: Into kustannus
• Vuorela, Mika (2008) Lannistamisesta kannustamiseen. Työtä haluaville mahdollisuuksia työllistymiseen. Teoksessa Hirvilammi, Tuuli & Laatu, Markku (toim.) Toinen Vääryyskirja – Lähikuvia sosiaalisista epäkohdista. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 41-54.

”Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä” lienee eduskunnassa ajateltu, sillä ”kuoppakorotusta” tulee parhaimmillaan yksin asuvalle täyden kansaneläkkeen saajalle 101 euroa kuukaudessa. Parisuhteessa olevan takuueläke voi olla jopa 167 euroa kuukaudessa kansaneläkkeen päälle tulevaa hyvää. Takuueläke nostaa näin ollen kansaneläkeläisen ”kuukausituloja” parhaimmillaan yli 15 prosenttia! Tällaisista korotuksista työelämässä olevat voivat vain haaveilla! No, optio-ohjelmiin kuuluville ja kansanedustajille tuollaiset korotukset ovat arkipäivää.

Meidän tavallisten palkansaajienkaan ei kannata olla turhan kateellisia takuueläkkeen aiheuttamasta äkillisestä rahatulvasta kansaneläkeläisille. Takuueläkkeen jälkeenkin yksin asuvalta kansaneläkeläiseltä uupuu noin 500 euroa kuukaudessa pienituloisuusrajasta ja eilen julkistetun THL:n perusturvaselvityksen mukaan takuueläke riittää juuri ja juuri kohtuullisen minimitason kulutukseen. Toisaalta on sekin paremmin kuin muilla perusturvaetuuksilla (esim. toimeentulotuella tai työmarkkinatuella) elävillä. He pystyvät etuuksilla kattamaan kaksi kolmasosaa siitä rahamäärästä, mitä kohtuullinen minimi vaatisi.

Ja niille, jotka eivät tiedä, mitä käsite ”kohtuullinen minimikulutus” tarkoittaa, niin selvennys: Se on sellaista elämää, jollaista kukaan meistä ei haluaisi elää päivääkään. Ne, jotka tietävät, mitä käsite tarkoittaa, joko kuluttavat kohtuullisen minimin verran tai haaveilevat, että joskus pääsisivät sellaiseen elämään kiinni.

Indeksi sitoo etuuden elinkustannuksiin

Mutta tapahtui Kelan etuuksille muutakin maaliskuun ensimmäisenä päivänä kuin takuueläkkeen synty. Silloin päivänvalon näki tiettyjen etuuksien sitomisen kansaneläkeindeksiin. Lapsilisät, lastenhoidon tuet ja sairausvakuutuksen vähimmäispäivärahat saivat tällöin 0,4 %:n indeksikorotuksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsilisät nousivat ensimmäisestä lapsesta 100 eurosta 100 euroon ja 40 senttiin.

Monilla keskustelupalstoilla anonyymit aina-oikeassa-olevat ovat jo ehtineet irvailla korotuksen – tai paremminkin sen puuttumisen – johdosta. Näiden etuuksien kohdalla eduskunnassa onkin ilmeisesti ajateltu, että ”parempi ainainen kitinä kuin kertarytinä”. Ennen näitä etuuksia korotettiin erillispäätöksillä. Lapsilisän kohdalla viimeisin korotus oli tapahtunut niinkin viime aikoina kuin 1.1.2004. Nyt indeksikorotukset tapahtuvat joka vuosi – olettaen tietenkin, että elinkustannuksissa (palkat, kustannukset, tuotteiden hinnat jne.) tapahtuu nousua.

Olisiko kertarytinä etuuksien tasoa määriteltäessä sitten parempi kuin ainainen kitinä? Tähän sananlaskuiseen kysymykseen voi vastata sananlaskulla: Suo siellä ja vetelä täällä. Kertakorotuksilla etuuksien saajien asema usein parantuu hetkessä tuntuvasti, mikä on plussaa. Toisaalta miinuspuolena on se, että jos kuoppakorotusten väli on hyvin pitkä, niin etuuden suhteellinen taso – eli ostovoima – heikkenee jatkuvasti. Elinkustannuksilla kun on paha tapa kasvaa jatkuvasti. Esimerkiksi sadan euron lapsilisällä sai tammikuussa 2004 enemmän kaikenlaista kuin helmikuussa 2011.

Kertarytinällä kuopasta

Indeksikorotusten plussa onkin juuri siinä, että elinkustannusten noustessa, niin etuudet nousevat mukana – vaikka se olisi sitten 40 senttiä kuukaudessa. Indeksikorotuksillakin on oma miinuspuolensa: Jos etuus A on jäänyt jälkeen elinkustannusten noususta, niin indeksikorotukset pitävät eron ennallaan. Kuoppakorotus – ollessaan riittävän iso ja riittävän usein tehty – kuroo elinkustannusten ja etuuden tason välistä kuoppaa kiinni. Indeksikorotus ei toimi niin.

Vaikka lapsilisä nousikin naurettavalta kuulostavat 40 senttiä, niin on aina syytä muistaa, että vuosina 2009 ja 2010 kansaneläkeindeksi pysyi samana, eli korotusta ei olisi tullut lainkaan. Toisaalta vuosien 2008 ja 2009 välillä indeksi nousi 4,6 prosenttia. Tällainen elinkustannusten vuotuinen nousu nostaisi lapsilisääkin 4,6 euroa/kk. Se jo olisi jotain.

Kaikkein hienointa kuitenkin olisi, jos kertarytinällä nostettaisiin perusturvaetuudet siitä kuopasta, johon ne on painettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Sen jälkeen indeksikorotuksin pidettäisiin huolta, ettei niitä enää koskaan päästetä laskemaan ihmisarvoa nöyryyttävälle tasolle. Sitten loppuisi ainakin meidän sosiaaliturvan tutkijoiden ainainen kitinä etuuksien alhaisesta tasosta.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan “SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.

Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.

Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.

Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.

Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.

Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan tutkimusosasto

Aloin miettiä uskonnon keskeistä merkitystä Espanjassa ja sitä, miten vahvana usko siellä näyttäytyy. Jatkoin pohdintaa miettimällä, mikä meillä Suomessa on yhtä vahvaa. Ei ainakaan uskonto, sillä suomalaisethan eivät tunnetusti paljon kirkossa takamustaan kuluta. Jossain Tapas-baarien ja kahviloiden välimaastossa tajusin, mitä espanjalaisista kylistä puuttuu. Kansaneläkelaitos. Meillä kirkon sijaan pienimmistäkin pienimmissä kylissä on (tai ainakin on ollut) Kelan toimisto. Tänäkin päivänä, kun monista kuntakeskuksista ovat hävinneet niin postit kuin poliisitkin, Kela on jäänyt muistuttamaan vahvasta uskostamme hyvinvointivaltioon.

Me emme ole kirkossa käyvää kansaa, toisin kuin eteläeurooppalaiset, sillä meille valtio on pyrkinyt turvaamaan hyvän ja turvallisen elämän. Hyvinvointimme on kummunnut riittävästä taloudellisesta turvasta heikkoina aikoina, ei niinkään uskosta johonkin suurempaan. Kela on ollut kirkkomme niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. “Elämässä mukana ja muutoksissa tukena”, kuuluu Kelan tunnuslause. Se voisi yhtä hyvin olla kirkon tunnuslause. Kela tukee ja turvaa, kun elämässämme tapahtuu yllättäviä, odottamattomia tai odotettuja muutoksia.

Tänä päivänä muiden tavoin myös Kela on vähentämässä paikallistoimistojensa määrää, eikä pienimmistä kylistä Kelan tuttua logoa enää löydy. Lähimpään Kelan toimistoon alkaa olla matkaa enemmän kuin lähimpään kirkkoon. Mielenkiintoista onkin, näkyykö tämä kansamme henkistymisenä. Alammeko turvata elämäämme hyvinvointivaltion sijasta pyhää henkeen? Palveluverkon supistamista perustellaan sillä, että yhä useammin etuuksia haetaan toisenlaisesta verkosta, Internetistä. Mutta voiko netti korvata hyvinvointihengellisen kotimme, Kelan toimiston?

Itse olen käynyt vain kerran nykyisen kotikuntani Kelan toimistossa. Siellä sellainen vielä on, vaikka kunta ei kovin suuri olekaan. Kelan olemassaoloa ei oikeastaan koskaan mieti, se vain on. Tuttu linna seisoo jykevästi toimiston oven yläpuolella. Mitä, jos sitä ei jonain päivänä enää olisikaan. Muuttuisiko jokin? Olisiko uskoni hyvinvointivaltion ikiaikaiseen tukeen ja turvaan sen jälkeen yhtä vahva? Kelan toimiston tilalle tulisi ehkä pankki, kuppila tai kampaamo. Niihinkin voi astua sisään, jos on uskossaan luja, mutta hyvinvointia ne eivät voi taata ennen kuin kolehti on maksettu.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan tutkimusosasto

Yksityisoikeudessa on perinteisesti ajateltu niin, että jos ihmiset päättävät olla menemättä naimisiin, he eivät myöskään halua parisuhteen vaikuttavan oikeuteensa määrätä varallisuudestaan eivätkä sen luovan mitään juridista huolenpitovelvollisuutta toisiaan kohtaan. Moraalinen vastuu avopuolisosta onkin sitten asia erikseen. Julkisoikeudellisen elatuksen tarvetta arvioitaessa – muun muassa sosiaalietuuksia myönnettäessä – tähän avopuolisoiden väliseen moraaliseen vastuuseen ja sen pohjalta rakennettuun elatusolettamaan on luotettu sokeasti ja sosiaalilainsäädännön avoliitto onkin kirjoitettu yhteisen jääkaapin varaan.

Oikeusministeriö esittää uutta lakia

Tilannetta ollaan nyt muuttamassa – tosin vain yksityisoikeudellisen elatuksen suhteen ja vain tietyissä tilanteissa. Oikeusministeriön hiljattain esittämän kiistanalaisen lakiesityksen (Hallituksen esitys 37/2010 vp) tarkoituksena on selkeyttää ja parantaa avopuolisoiden oikeudellista asemaa avoliiton päättyessä avopuolisoiden eron tai toisen avopuolison kuoleman johdosta.

Avopuolisoilla olisi esityksen mukaan oikeus hakea pesänjakajaa omaisuuden erottelun toimittamiseksi avoliiton päättyessä. Avopuolisolla olisi myös tietyin edellytyksin oikeus saada hyvitystä yhteistalouteen antamastaan panoksesta. Lisäksi avopuolison suojaa täydennettäisiin esityksellä siten, että avopuoliso voisi saada toisen avopuolison kuoltua harkinnanvaraista avustusta kuolinpesästä toimeentuloturvansa turvaamiseksi, jos tämä on ollut taloudellisesti riippuvainen kuolleesta avopuolisosta.

Esitys koskisi avopareja, jotka ovat eläneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta sekä avopareja, joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Esityksen säännökset soveltuisivat sekä samaa että eri sukupuolta oleviin avopareihin.

Avoliitto ei ole avioliitto

Lakiesitys on saanut paljon kansalaiskritiikkiä – erityisesti ollaan oltu huolestuneita niin kutsutuista hulttiomiehistä ja onnenonkijanaisista. Tähän huoleen ei oikeusministeri Tuija Braxin mukaan kuitenkaan ole syytä. Lain myötä avopuolisoille ei synny oikeutta toisen omaisuuteen. Se tarjoaa lähinnä vähimmäissuojan kohtuuttomuuksilta epäselvissä ja riitatilanteissa sekä kuolemantapauksessa.

Laki ei siis rinnasta avoliittoa avioliittoon. Huolestuneita helpottanee myös se, että avopuolisot voisivat keskinäisellä sopimuksellaan poiketa useimmista esitetyn lain säännöksistä.

Sosiaalilainsäädännössä yhteinen jääkaappi ratkaisee edelleen

Sosiaalilainsäädännön avoliittokäsitteeseen lailla ei tiettävästi olisi vaikutuksia. Muun muassa Kelassa avoliitto katsotaan alkaneeksi heti yhteen muuttamisesta, mutta kuitenkin vain, kun kyseessä on eri sukupuolta olevat henkilöt. Sosiaalilainsäädännössä ei pääsääntöisesti tunnisteta samaa sukupuolta olevien avoliittoja, vaikka mahdollisuus rekisteröidä kyseinen parisuhde meillä esimerkiksi jo on. Tähän siis tyssää sosiaalilainsäädännön kärkkäys piirtää yhtäläisyysmerkki avo- ja avioliiton välille.

Edistystä samaa sukupuolta olevien avoparien yhdenvertaisessa kohtelussa on nähty hiljattain muun muassa korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2010:16, jossa lapsen äidin naispuolinen avopuoliso määrättiin äidin ohella lapsen toiseksi huoltajaksi. Sosiaalietuuksia myönnettäessä KKO:n päätöksen merkitys on epäselvä: heitä ei kaiketi määriteltäisi perheeksi. Yksityisoikeudellinen ja julkisoikeudellinen käsitys avoliitosta ja perheestä näyttäisi säilyvän ristiriitaisena vireillä olevista lainmuutoksista tai ennakkotapauksista huolimatta.

Maija Faurie
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisää sosiaalilainsäädännön avoliitto- ja perhekäsitteestä artikkelissa, joka julkaistaan Kelan tutkimusosaston Teemakirja-sarjassa syksyllä 2010.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina puhuttu paljon kahtiajakautumisesta. Suomi on alueellisesti jakautumassa ”rikkaaseen etelään ja köyhään pohjoiseen” sekä ”menestyviin kaupunkiseutuihin ja kuoleviin haja-asutusalueisiin”. SATA-komitea naulasi loppumietinnössään oman teesinsä, mitä tulee sosiaaliturvan kahtiajakautumiseen: ansioturvaa on suojeltava ja kehitettävä, kun taas perusturvan kohdalla pelkkä kehittäminen riittää.

Myös naiset ja miehet odottavat edelleen palkkatasa-arvon toteutumista – ja todennäköisesti sitä saadaan odottaa vielä pitkään. Noin 700 000 suomalaista elää kotitalouksissa, joissa käytettävissä olevat ekvivalentit vuositulot ovat alle 13 758 euroa. Tämä käsitehirviö tarkoittaa suomeksi sitä, että tuossa rahamäärässä menee yksinasuvalla raja köyhyyden ja ei-köyhyyden välillä. Meitä luokittelevia rajoja voidaan vetää rajattomasti. Osa pääsee Jerryn tavoin lentämään ensimmäisessä luokassa ja toiset joutuvat tyytymään Elainen kanssa turistiluokkaan.

Tämänhetkinen finanssikriisi, taantuma tai lama – vähemmän rakkaillakin lapsilla voi olla monta nimeä – on nostanut esiin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Jaakko Kiander ja Heikki Taimio Helsingin Sanomien vieraskynässä (17.2.2010) toivat esiin sen, että kukaan ei osaa varmuudella sanoa, mitä talouden kasvulle tulee tapahtumaan. Voimme kokea parhaimmassa tapauksessa nopean kasvunajan, kuten viime laman jälkeen tai pahimmassa tapauksessa kasvua ei tulekaan, jolloin olemme supistuvan talouden haasteiden edessä.

Viime laman jälkeistä nousua siivitti Nokian menestys. Tällä hetkellä ei ole näkyvissä samanlaista talouskasvun veturia, mutta toisaalta kuka tietää millaisia innovaatioita suomalainen yrityselämä tulee keksineeksi lähivuosina? Viimeksi nousimme lamasta karrikoidusti sanoen siten, että kännyköiden myötä menetimme viimeisenkin tekosyyn olla tavoittamattomissa ilman, että se herättää tavoittelijassamme epäilyksiä. Todellisen kasvun avain oli – edelleen karrikoidusti puhuen – että puhelimella piti olla muutakin käyttöä kuin soittaminen ja vastaaminen. Siihen tuli toimintoja, jotka korvasivat videot, korvalappustereot ja pöytätietokoneet. Niin, miksei nyt voisi ilmaantua jotain vastaavaa innovaatiota?

On kuitenkin syytä varautua myös siihen, että tulevina vuosina meillä on vain niukkuutta jaettavaksi. Tällöin joudumme esittämään useita kysymyksiä: Pystymmekö tarpeen vaatiessa luopumaan ykkösluokan paikasta, vaikka tietäisimme, mitä menetämme? Voimmeko tehdä turistiluokasta viihtyisämmän, jotta siellä matkustavilla olisi siedettävämmät olot? Joku voisi jopa kysyä, pitääkö meidän edes lentää sen aiheuttaman hiilijalanjäljen vuoksi? Roomalaisetkin valtasivat muinoin koko tunnetun maailman jalkaisin.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi