Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan “SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.

Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.

Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.

Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.

Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.

Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Sairauspäivärahan määrä lasketaan pääsääntöisesti edellisen vahvistetun verotuksen työtulojen mukaan. Kotihoidon tuella lastaan hoitavalla ei verotuksessa vahvistettuja työtuloja päivärahan määräytymisen tarkasteluvuonna ole kuitenkaan välttämättä ollut lainkaan taikka ne ovat vähäisiä. Tuon verotusvuoden tulot ovat saattaneet koostua tyystin vanhempainpäivärahoista tai pelkästä kotihoidon tuesta, joita ei kuitenkaan hyväksytä ansiosidonnaisen sairauspäivärahan laskentaperustaksi. Perhevapaalla oleva putoaa tällöin sairauspäivärahan minimirahalle, joka vuonna 2010 on noin 22 euroa arkipäivältä. Lisäksi minimipäiväraha maksetaan vasta 55 kalenteripäivän omavastuuajan jälkeen, kun normaalisti omavastuuaikaa ovat vain sairastumispäivä ja sitä seuraavat yhdeksän arkipäivää.

Vastaavat säännökset koskevat myös muita pienituloisia ja tulottomia ryhmiä kuin kotivanhempia. Näiden ryhmien sairauspäiväraha poistettiin vuonna 1996 kokonaan pohjautuen siihen ajatukseen, että ihmiset, joilla ei ennen sairastumistaan ollut tuloja, eivät niitä tarvitse myöskään sairastuttuaan. Vuonna 2002 säännöksiä lievennettiin siten, että tulottomat ja pienituloiset voivat saada minimipäivärahan, mutta vasta tuon 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Vähimmäismääräisen sairauspäivärahan omavastuuajan lyhentäminen on sosiaaliturvan uudistamista pohtineen SATA-komitean ehdotusten listalla, mutta nähtäväksi jää, kuinka ehdotuksen lopulta käy.

Sairauspäiväraha voidaan myöntää myös edeltävän etuuden perusteella, jos tämä etuus on työttömyysetuus, opintoraha tai kuntoutusraha ja etuutta on maksettu sairastumista edeltävän neljän kuukauden aikana. Työttömyysetuutta saaneilla sairauspäiväraha on vähintään 86 prosenttia työttömyyskorvauksesta. Opiskelijoilla päiväraha on vähintään opintorahan suuruinen, kuntoutusrahaa saaneilla vastaavasti. Perhe-etuutta ei sen sijaan nykyjärjestelmässä hyväksytä tällaiseksi edeltäväksi etuudeksi. Edellä mainitut voimassa olevat säännökset saattavat johtaa kohtuuttomilta kuulostaviin tilanteisiin.

Esimerkki 1. Henkilö A, joka on hoitanut lastaan kotona melkein kolme vuotta ja juuri palaamassa töihin, sairastuu pitkäaikaiseen sairauteen vähän ennen hoitovapaansa loppua. Hänen sairauspäivärahakseen tulee tällöin tuo minimipäiväraha, joka lisäksi maksetaan vasta 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Sen sijaan jos henkilö A olisi ehtinyt palata töihin ja sairaus olisi todettu vasta hänen oltuaan töissä vähintään kuukauden verran, hänen päivärahansa voitaisiin juuri työnteon aloittaneita koskevan poikkeussäännön mukaan laskea näiden uusien työtulojen mukaan, mikäli työ olisi jatkunut vähintään puoli vuotta. Ero päivärahan suuruudessa voi keskituloisellakin olla useita kymmeniä euroja päivässä, mikä tekee jo viikossa satoja euroja. Aikamoinen lovi lapsiperheen budjetissa!

Esimerkki 2. Kotihoidon tuella lapsiaan hoitava henkilö B sairastuu. Sen vuoden lopussa, jolloin henkilö B on ollut perhevapailla vajaat kaksi vuotta, lääkäri keskustelee hänen kanssaan ohimennen sairausloma-asioista. Henkilö B ei kuitenkaan koe sillä hetkellä tarpeelliseksi ryhtyä hakemaan sairauspäivärahaa – hänhän hoitaa nyt lapsiaan eikä halua mieltää itseään ensisijaisesti sairaaksi vaan olettaa palaavansa lähiaikoina töihin. Seuraavan vuoden alussa käy ilmi, että sairaus onkin pitkäkestoisempi kuin aiemmin on luultu, ja sairauspäivärahan hakeminen on sittenkin ajankohtaista. Tällöin havaitaan, että henkilö B on oikeutettu – 55 päivän omavastuuajan jälkeen – vain minimipäivärahaan, koska päivärahan laskennan perustana olevana verovuonna henkilön B tulot koostuivat ainoastaan vanhempainpäivärahoista ja kotihoidon tuesta. Jos henkilö sen sijaan olisi hakenut sairauspäivärahaa jo edellisen vuoden puolella, päivärahan laskennan perustana käytetty verovuosi olisi ollut vuotta aikaisempi, jolloin henkilö B oli työelämässä ja ansaitsi työtuloja.

Erotus saattaa jälleen olla useita kymmeniä euroja päivässä. Tosiasia on, että tällaisessa tilanteessa kotivanhemman kannattaa miettiä keinoja, joilla sairauspäivärahaa saisi jotenkin suuremmaksi. Hän voisi esimerkiksi ensin ilmoittautua työttömäksi ansiosidonnaista työttömyyskorvausta saadakseen – tuo korvaushan lasketaan perhevapaa-aikaa edeltävien tulojen perusteella. Riittävän kauan työttömänä oltuaan henkilö voisi hakeutua sairauspäivärahalle, joka nyt myönnettäisiinkin työttömyyskorvauksen määrään sidottuna. Sosiaaliturvajärjestelmän ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista kannustaa ketään tämäntyyppiseen kikkailuun.

Sairastumisen jälkeen menot usein kasvavat. Lisäksi lapsiperheiden talous on usein viritetty tiukimmilleen juuri hoitovapaa-aikana. Useimmin kotona lapsia hoitaa äiti, ja monissa perheissä lasketaan tarkkaan, kuinka kauan perheellä on varaa lasten kotihoitoon ennen kuin äidin täytyy palata työelämään. Äidin sairastuminen ja etenkin sen epäonninen ajoittuminen voi ajaa perheen yllättävään ahdinkoon. Kuinka moni hoitovapaalla oleva tai sen sopivaa pituutta aprikoiva mahtaa osata ennakoida hoitovapaan aikana sairastumisen taloudellisia seurauksia?

Haasteena yksinkertaistaminen

Kotivanhempien heikko sairausturva on yksi esimerkki siitä, kuinka järjestelmän monimutkaisuus ja hajanaisuus voi johtaa yllättäviin ja epäoikeudenmukaisilta kuulostaviin tilanteisiin. Kaikkia eteen tulevia tilanteita on mahdotonta ennakoida siten, että osaisi toimia etukäteen itselleen edullisella tavalla, jotta olisi myöhemmin oikeutettu etuuteen, jota ei aikaisemmin edes osannut aavistaa tarvitsevansa. Vähintäänkin tähän tarvittaisiin melkoista sosiaaliturvan asiantuntemusta.

Kyse ei ole sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Ihmiset pyrkivät luontaisesti turvaamaan ja yleensä maksimoimaankin toimeentulonsa käytettävissä olevilla välineillä. Universaali sosiaaliturvajärjestelmä saa oikeutuksensa osittain siitä, että jakoperusteet koetaan reiluiksi ja helposti ennakoitaviksi. Haastetta on siis sekä kansalaisten sosiaaliturvaosaamisen lisäämisessä että järjestelmän viemisessä yhä selkeämpään ja oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Tiedätkö sinä, onko selustasi turvattu sairastumisen varalta?

Jenni Blomgren
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Sosiaalilainsäädännössä sen sijaan Muumiperheeseen katsottaisiin kuuluvan yksi jos toinenkin Muumilaakson asukas. Esimerkiksi asumistukilain määrittelemään ruokakuntaan lukeutuisivat Muumiperheen lisäksi muun muassa Muumiperheen siipien suojaan otettu Nipsu, joka näyttää nauttivan alituiseen Muumitalon jääkaapin antimista, sekä heidän luokseen väliaikaisesti sijoitettu näkymätön Ninni. Sisarukset Niisku-neiti ja Niisku katsottaisiin samaksi ruokakunnaksi, vaikka heillä olisi erilliset vuokrasopimukset. Lapsilisäasioissa ongelmallisia olisivat Pikku Myyn elatuskuviot. Pikku Myystä maksettavaan lapsilisään oikeutettua henkilöä määriteltäessä jouduttaisiin tarkastelemaan hänen huollon ja hoidon tosiasiallista tilannetta – kuuluisiko Pikku Myykin Muumitalon ruokakuntaan, vai mahdollisesti sisarpuolensa Mymmelin elatuksen varaan?

Mutta miten kävisi Muumiperheen elatussuhteiden, kun Muumipeikko aikuistuisi? Miten hänen opintoetuudet määräytyisivät, jos hän korkeakouluopinnot aloittaessaan vielä asustelisi Muumitalossa vanhempiensa kanssa? Entäs jos hän opiskellessaan ammattioppilaitoksessa asustelisikin yksinään? Muumipeikon turvautuessa toimeentulotukeen, vanhempien taloudessa asuminen vaikuttaisi aikuisen Muumipeikon toimeentulotuen perusosaan. Mutta entä miten Muumipeikon luona vanhuudenpäiviään viettävien Muumimamman ja -papan toimeentulotuki laskettaisiin – kuinkas sitten kävisikään?

Muumilaakson asukkaat asuvat onneksensa kovin kaukana sosiaalilainsäädännön perhekäsitteen sokkeloissa piilevistä möröistä. Toisin on tilanne Suomen erilaisilla ja monimuotoistuneilla perheillä.

Onko perheen koolla väliä?

Sosiaalilainsäädännössä perheen tosiasiallista tilannetta tai kokoa ei aina oteta huomioon. Esimerkiksi lasten kotihoidon tukea ja yksityisen hoidon tukea määrättäessä huomioon otetaan perheen koossa vain 4 henkilöä – perheen todellisesta koosta huolimatta. Rajaus tehtiin aikoinaan vastaaman lapsen päivähoitomaksun määräämisessä käytettyä perheen määritelmää. Sittemmin päivähoitomaksun määräytymisen sääntelyä on muutettu ottamaan perheen muutkin jäsenet huomioon. Lakia lasten kotihoidon tuesta ja yksityisen hoidon tuesta puolestaan ei.

Elättää, ei elätä..

Sosiaalioikeudessa joidenkin perheenjäsenten oletetaan elättävän toisensa, toisten taas ei. Jotkut etuudet ovat puolison tuloista riippuvaisia, toiset eivät ole. Esimerkiksi työmarkkinatukeen sovelletaan puolison tuloihin sidottua tarveharkintaa – peruspäivärahaan tai ansiosidonnaiseen työttömyyspäivärahaan puolestaan ei.

Elatusolettama ei aina ole yhtenäinen, edes yhden etuuden piirissä. Muiden kuin korkeakouluopiskelijoiden vanhempien tulot otetaan huomioon opintorahaa myönnettäessä, jos opiskelija on alle 20-vuotias (asui hän vanhempiensa luona tai itsenäisesti) mutta korkeakouluopiskelijan opintotukea myönnettäessä vanhempien tuloja ei oteta lainkaan huomioon, vaikka opiskelija asuisi kotona. Toisin sanoen, se, onko opintotuki yksilö- vai perhekohtainen, riippuu etuudensaajan oppilaitoksesta. Vanhempien luona asuminen ja vanhempien tulot vaikuttavat täysi-ikäisen opiskelijan tuloihin alentavasti, vaikka tämä ei kuitenkaan vaikuta perhe-etuuksien tulorajaan nostavasti. Muun muassa päivänhoitomaksun suuruutta arvioitaessa vanhempiensa luona asuvaa täysi-ikäistä lasta ei lueta perheeseen, mutta kun tämä hakee esimerkiksi työmarkkinatukea, vanhempien tulot vaikuttavat etuuteen. Sosiaaliturvan uudistamista valmistellut SATA -komitea onkin ehdottanut, että sekä vanhempien että puolisoiden tuloihin sidotusta tarveharkinnasta luovuttaisiin työmarkkinatuessa. Sen lisäksi, että tarveharkinnasta luopuminen edistäisi etuuden yksilökohtaisuutta perustuslain hengessä, se vähentäisi komitean mukaan etuuden hallinnollista taakkaa ja helpottaisi sen toimeenpanoa. Lainsäädännön selkeyttämisestä olisi siis hyötyä paitsi etuuden hakijalle, myös lain toimeenpanijalle. Julkisen talouden näkökulmasta on kuitenkin vaarana, että muutokset osaltaan myös lisäisivät sosiaalimenoja.

Uusi ministeri – uutta toivoa?

Uusi sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula mainitsi 24.5. pitämässään tiedotustilaisuudessa perhe- ja tulokäsitteen yksinkertaistamisen yhtenä konkreettisena asiana joka voitaisiin vielä tällä hallituskaudella toteuttaa. Puheessaan ministeri viittasi Kelan lukuisiin erilaisiin perhekäsitteisiin. Hallituskautta on kuitenkin vajaa vuosi enää jäljellä ja rahaa on niukasti. SATA-komitean loppuraportissa todetaan, että esimerkiksi työmarkkinatuen tarveharkinnasta luopuminen lisäisi työmarkkinatukimenoja arviolta noin 23 milj. € (brutto) ja vanhempien tulojen huomioon ottamisesta luopuminen lisäisi menoja arviolta noin 7 milj. € (brutto). Talousarvioehdotukset on toimitettu valtionvarainministerille ja budjettiriihi häämöttää kesälomien jälkeen. Syksymmällä nähdään, kuinkas sitten kävikään.

Maija Faurie
Tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina puhuttu paljon kahtiajakautumisesta. Suomi on alueellisesti jakautumassa ”rikkaaseen etelään ja köyhään pohjoiseen” sekä ”menestyviin kaupunkiseutuihin ja kuoleviin haja-asutusalueisiin”. SATA-komitea naulasi loppumietinnössään oman teesinsä, mitä tulee sosiaaliturvan kahtiajakautumiseen: ansioturvaa on suojeltava ja kehitettävä, kun taas perusturvan kohdalla pelkkä kehittäminen riittää.

Myös naiset ja miehet odottavat edelleen palkkatasa-arvon toteutumista – ja todennäköisesti sitä saadaan odottaa vielä pitkään. Noin 700 000 suomalaista elää kotitalouksissa, joissa käytettävissä olevat ekvivalentit vuositulot ovat alle 13 758 euroa. Tämä käsitehirviö tarkoittaa suomeksi sitä, että tuossa rahamäärässä menee yksinasuvalla raja köyhyyden ja ei-köyhyyden välillä. Meitä luokittelevia rajoja voidaan vetää rajattomasti. Osa pääsee Jerryn tavoin lentämään ensimmäisessä luokassa ja toiset joutuvat tyytymään Elainen kanssa turistiluokkaan.

Tämänhetkinen finanssikriisi, taantuma tai lama – vähemmän rakkaillakin lapsilla voi olla monta nimeä – on nostanut esiin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Jaakko Kiander ja Heikki Taimio Helsingin Sanomien vieraskynässä (17.2.2010) toivat esiin sen, että kukaan ei osaa varmuudella sanoa, mitä talouden kasvulle tulee tapahtumaan. Voimme kokea parhaimmassa tapauksessa nopean kasvunajan, kuten viime laman jälkeen tai pahimmassa tapauksessa kasvua ei tulekaan, jolloin olemme supistuvan talouden haasteiden edessä.

Viime laman jälkeistä nousua siivitti Nokian menestys. Tällä hetkellä ei ole näkyvissä samanlaista talouskasvun veturia, mutta toisaalta kuka tietää millaisia innovaatioita suomalainen yrityselämä tulee keksineeksi lähivuosina? Viimeksi nousimme lamasta karrikoidusti sanoen siten, että kännyköiden myötä menetimme viimeisenkin tekosyyn olla tavoittamattomissa ilman, että se herättää tavoittelijassamme epäilyksiä. Todellisen kasvun avain oli – edelleen karrikoidusti puhuen – että puhelimella piti olla muutakin käyttöä kuin soittaminen ja vastaaminen. Siihen tuli toimintoja, jotka korvasivat videot, korvalappustereot ja pöytätietokoneet. Niin, miksei nyt voisi ilmaantua jotain vastaavaa innovaatiota?

On kuitenkin syytä varautua myös siihen, että tulevina vuosina meillä on vain niukkuutta jaettavaksi. Tällöin joudumme esittämään useita kysymyksiä: Pystymmekö tarpeen vaatiessa luopumaan ykkösluokan paikasta, vaikka tietäisimme, mitä menetämme? Voimmeko tehdä turistiluokasta viihtyisämmän, jotta siellä matkustavilla olisi siedettävämmät olot? Joku voisi jopa kysyä, pitääkö meidän edes lentää sen aiheuttaman hiilijalanjäljen vuoksi? Roomalaisetkin valtasivat muinoin koko tunnetun maailman jalkaisin.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Suomessa teemavuoden tapahtumat tuovat mukanaan ainakin paljon puhetta köyhyydestä. Köyhyydestä puhuminen ei sinänsä ole uusi asia. Julkiseen keskusteluun suomalainen köyhyys nousi 1990-luvun laman oloissa. Tuolloin kirkon ja kansalaisjärjestöjen aktiivinen toiminta ja ohjelmatyö välittyivät myös poliittiselle agendalle. Vuonna 1998 niin sanotun Nälkäryhmän esitys siitä, että vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen tulisi laatia ohjelma köyhyyden torjumiseksi, toteutui pääministeri Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmassa. Tämän jälkeen köyhyys on mainittu kaikissa myöhemmissä hallitusohjelmissa. Lisäksi Euroopan unionin avoimen koordinaation menetelmään sisältyvät köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaiset kansalliset toimintasuunnitelmat ovat tarjonneet ohjelmallista jatkuvuutta köyhyyden torjumiseksi.

Niin sanotuista köyhyyspaketeista muodostui 2000-luvun alusta lähtien uudenlaisen köyhyyspolitiikan lippulaivoja. Ne olivat köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisia toimenpideohjelmia, joilla pyrittiin kohdistamaan apu “kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tukemiseksi”. Köyhyyspaketteja toteutettiin vuosina 2001, 2005 ja 2006. Köyhyyttä näillä paketeilla ei kuitenkaan onnistuttu torjumaan.

Tämän jälkeen suurimmat odotukset ladattiin valtioneuvoston kesäkuussa 2007 asettamaan sosiaaliturvan uudistamiskomiteaan (Sata-komitea), jonka tehtävänä oli laatia hallitusohjelman mukaisesti ehdotus sosiaaliturvan kokonaisuudistuksesta. Hallitusohjelman mukaan uudistuksen “tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa”. Komitean loppumietinnössä köyhyyden torjuminen ei kuitenkaan nouse edes retorisella tasolla keskeiseksi päämääräksi. Esimerkiksi mietinnön tiivistelmästä köyhyyden vähentämisen tavoite on syystä tai toisesta jäänyt mainitsematta.

Voidaan tietysti vain arvailla, johtuuko köyhyydestä puhumattomuus siitä, että komiteassa oli tiedossa, että jo päätetyillä tai ehdotetuilla toimeentuloturvan riittävyyttä koskevilla toimenpiteillä ei ole mainittavia välittömiä köyhyyden vähentämisvaikutuksia.

Köyhyysaste on jämähtänyt Suomessa 1970-luvun tasolle. Tarvetta köyhyydestä puhumiselle siis on. Samalla kuitenkin tarvitaan myös kuuntelijoita, jotka ovat valmiita ja halukkaita myös tekoihin – toivottavasti myös sellaisiin, joita Sata-komitea ei saanut aikaan.

Mikko Niemelä
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Linkkejä:
www.stopkoyhyys.fi
www.2010againstpoverty.eu

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Melkein päivälleen neljä vuotta tanskalaista vastinettaan myöhemmin suomalainen Sata-komitea jätti oman raporttinsa. Komitea on tehnyt mittavan työn. Monet esityksistä ovat hyviä ja kannatettavia: työmarkkinatuen tarveharkinnasta luopuminen, sosiaalietuuksien ja työn joustavampi yhteensovitus, minimieläkkeen parantaminen, vähimmäisetuuksien indeksisuojan toteuttaminen, vähimmäissairauspäivärahan karenssiaikojen lyhentäminen, perusturvan riittävyyden arviointi vaalikausittain, omaishoidontuen systematisointi, aktivointilisät, toimeentulotuen Kelasiirto jne.

Paljon hyviä ehdotuksia! Kaiken kaikkiaan Sata-komitealla oli kymmenkunta ehdotusta enemmän kuin tanskalaisilla. Sataan ehdotukseen komitea ei sentään yltänyt. Jos Suomen sosiaaliturvaa oli tarkoitus uudistaa komitean nimen mukaisesti sadalla reformilla, työ jäi puolitiehen. Myös sisällöllisesti sosiaaliturvauudistus jäi tavoitteistaan. Komitean kunnianhimoisena päämääränähän oli sosiaaliturvan kokonaisuudistus, johon kuului työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja riittävän perusturvan tason turvaaminen suomalaisille kaikissa elämäntilanteissa.

Hyvällä tahdollakaan ei voi väittää, että nämä tavoitteet saavutettiin. Uudistukset olivat enemmän kosmeettisia kuin rakenteellisia kokonaisreformeja. Sosiaalipolitiikka ei pelkästään jaa rahaa taskusta toiseen, vaan se luo ja ylläpitää yhteiskunnallista valtaa. Rakenteelliset järjestelmäuudistukset ovat hankalia, koskapa järjestelmiin institutionalisoitunut valta pyrkii vastustamaan muutoksia. Tällöin vahvat ryhmät, joille on kasaantunut paljon institutionaalista valtaa, pystyvät varjelemaan saavutuksiaan ja parantamaan etujaan. Heikommat ryhmät, joitten parasta Sata-komiteankin tuli etupäässä ajaa, jäävät vähemmälle.

Parhaimmillaankin Sata-komiteassa jäätiin puolitiehen, kuten kompromisseissa tuppaa käymään. Jotain tuli sinne, jotain tuli tänne. Tuskin kukaan sai täysimääräisesti sitä, mitä pyysi. Köyhät saivat lupauksia perusturvan parannuksista, mutta vähimmäisetujen jälkeenjääneisyyttä sen kummemmin nyt jo toteutetut tai ehdotetut uudistukset eivät täysimääräisesti korjaa. Työnantajat puolestaan saivat osan perusturvan rahoitukseen liittyvistä maksuistaan poistettua, eivät vielä kaikkia. AY-liike taas sai parannettua ansiosidonnaista päivärahaa ja vahvistettua työeläkkeiden rahoituspohjaa. Mutta ei ehkä riittävästi. Takuueläke parantaa kaikkein pienituloisimpien eläketurvaa. Ironista kyllä, tässä Sata-komitea yksinkertaisti suomalaista kaksiosaista eläkejärjestelmää luomalla kolmannen elementin, joka periaatteellisella tasolla on ristiriidassa kahden muun elementin toimintalogiikan kanssa. Jatkossa peruseläketurvaa koskevat parannukset tehdään takuueläkkeeseen, ja aikaa myöten takuueläke tulee korvaamaan kansaneläkkeen.

Sata-komitea on ehdotuksensa jättänyt. Oma kysymyksensä on, mitä komitean 53 ehdotuksesta nyt istuva tai vaalien jälkeinen hallitus panee toimeen. Veikkaukseni on, että komitean vielä toteuttamattomista ehdotuksista takuueläke ja indeksointi viedään läpi – mukavasti juuri vaalien alla. Suurin osa muista ehdotuksista haudataan hiljaisuudessa. Siitä huolimatta komitea täytti tehtävänsä ja purki poliittisia paineita tanskalaisen vastineensa tavoin.

Tanskan hyvinvointikomission uudistuksista ei siis tullut mitään. Komissiosta vastuussa olevat tahot sen sijaan saivat mielenkiintoisia työtarjouksia. Anders Fogh Rasmussenista tuli Naton pääsihteeri. Komission puheenjohtaja puolestaan sai Naalakkersuisutilta kutsun tulla uudistamaan Grönlannin vero- ja hyvinvointipolitiikan. Aika näyttää, mihin meidän poliitikkoja ja komitean jäseniä kysytään. Lähestyneekö heitä Vuoristo-Karabah ja Ulko-Hebridit?

Olli Kangas
Tutkimusosaston osastopäällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi