Verotuksessa kysymys on yksinkertaisesti siitä, pitäisikö suuremmasta tulosta maksaa suurempi vero vai onko tasaverotus parempi vaihtoehto. Jälkimmäisellä kannalla tuntuu olevan vain vähän poliittista kannatusta. Yleisesti oikeudenmukaisempana pidetään sitä, että verotus kiristyy tulojen kasvaessa.

Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat kuitenkin tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi nykyjärjestelmässä toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?

Tarkastelimme asiaa vuoden 2009 tulonjakoaineiston 20 450 henkilön avulla. Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä.

Kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin tuloluokalle laskettiin tuloveroprosentti. Tuloissa otettiin huomioon kaikki veronalaiset tulot, joihin on sisällytetty myös verottomat osinkotulot. Tuloluokat muodostettiin 100 euron välein. Alla olevassa kuviossa tuloluokittaiset havainnot on painotettu. Painottaminen tarkoittaa sitä, että kussakin tuloluokassa on otettu huomioon väestön todellinen määrä tuloluokassa ja laskettu keskimääräinen veroprosentti sen mukaan. Painottamattoman ja painotetun tiedon ero muodostuu siitä, että pienissä tuloluokissa painotetut keskiarvot ovat pienempiä kuin suoraan aineistosta lasketut keskiarvot.

Kuva: Keskimääräinen veroaste (painotettuna) 100 euron tuloluokissa
1 000 – 200 000 euroa 2009 (avaa suurempi kuva)

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

Kuviosta ei voi päätellä, ettei nollaveroja tai lähellä nollaa olevia veroasteita olisi myös pienituloisilla. Koska 100 euron tuloluokkiin tulee alhaisimmissa tuloluokissa enemmän havaintoja, nollatapaukset sulautuvat osaksi keskiarvoa. Ylemmissä tuloluokissa on sen sijaan usein vain yksi tapaus, jolloin nollatapaukset erottuvat helpommin. Joka tapauksessa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pertti Honkanen
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

“Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä se merkitsi. Mutta mahtavalta se kuului. Jos Ville olisi sanonut, että hän oli paras koko kaupungissa, niin olisi voitu väittää vastaan ja kumota Villen väite. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei oltu koskaan kuultu.”

Kun kuuntelee perusturvan ympärillä vellonutta poliittista keskustelua, mieleen nousee tuo Pakkalan mainio novelli. Perusturva? Kukaan ei oikein tiedä mitä se on. Mutta mahtavalta se kuuluu. Kukaan ei voi väittää vastaan.

Mistä tuo mahtisana suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan on tullut? Mitä sillä tarkoitetaan?

Koivistosta Kataiseen

Silmäys hallitusohjelmiin osoittaa, että perusturvapuhe on suhteellisen tuoretta alkuperää. Sen kummemmin Koiviston, Sorsan III tai IV hallitusohjelmissa perusturvaa ei mainita. Holkerin Kokoomus-SDP -akselille rakentuneen hallituksen ohjelmassa perusturva mainitaan kerran. Hallitus halusi korjata väliinputoajien asemaan kehittämällä sekä perusturvaa että ansiosidonnaista sosiaaliturvaa. Epäselväksi jää, mitä perusturvalla tarkalleen ottaen tarkoitettiin.

Ahon keskusta-kokoomus –vetoisen hallituksen ohjelmassa perusturva mainitaan kerran. Todetaan, että taloudellisesti tiukkoina aikoina on tarpeen turvata vähimmäistoimeentulo eri elämän vaiheissa. Perusturvaa luvataan parantaa kansantalouden sallimissa puitteissa. Ahon hallitus puhuu kahteen otteeseen perusturvaakin laajemmasta (ja hämärämmästä) asiasta: kansalaisten perusturvallisuudesta. Perusturvallisuuteen kuuluvat perustoimeentulo, peruspalvelut ja asuminen. Ei siis mitään kovin konkreettista.

Lipposen hallitusten retoriikkaan perusturva ei kuulunut. Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa perusturva toki mainitaan, mutta yllättävässä yhteydessä. Hallitus nimittäin kertoi pitävänsä lähtökohtana koulutuksen perusturvan takaamista kaikille asuinpaikasta, kielestä ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Lipposen toisen hallituksen ohjelma sivuaa perusturvatematiikkaa välillisesti halutessaan vahvistaa kunnissa perusturvalautakunnan roolia. Suoranaisia perusturvaviittauksia ei ole. Myöskään Vanhasen ensimmäisen hallituksen ohjelmasta perusturvaa ei löydy.

Vanhasen toisen hallituksen ohjelma lyö ennätyksen. Perusturva mainitaan viidessä eri yhteydessä. Yleisenä vaatimuksena on, että kansalaisten perusturvaa on vahvistettava ja yhteiskunnan sosiaalisia tukia ja palveluita pitää kohdentaa huolenpitoa eniten tarvitseville. Ketään ei saa jättää yksin. Täsmentämättä tässäkin jää, mitä kaikella tällä tarkoitetaan. Tarkoittavatko lausumat sitä, että hallitus haluaa siirtyä universaalisesta sosiaaliturvamallista kohdistetumpaan, ts. tulo- ja tarveharkintaiseen malliin? Hallitus kuitenkin lupaa aloittaa sosiaaliturvauudistuksen, joka tavoitteena olisi työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kenties juuri näitten SATA-komitean synnytyssanojen vuoksi ohjelmassa on paljon perusturvapuhetta, jonka konkretisointi jäi komitean harteille – tunnetuin seurauksin.

Kiviniemen siirtymähallitus ei ohjelmassaan perusturvalinjauksia tee. Kataisen hallitus on teeman suhteen ahkerampi ja ottaa perusturvan esiin viidesti. Hallitus haluaa parantaa kansalaisten ostovoimaa perusturvan parannusten avulla. Lisäksi osana laajempaa veroratkaisua myös perusturvan varassa olevien verotusta kevennetään. Lähtökohtana on ensinnäkin se, että perusturvan tulee mahdollistaa riittävä toimeentulo ja elintaso kaikille. Ennen muuta kaikkein heikoimmassa asemassa olevien taloudellista toimeentuloa tulee parantaa. Perusturvan parantaminen konkretisoidaan työttömyysturvan minimitasojen parannuksiksi. Myös asumistukeen esitetään muutoksia. Toisena lähtökohtana perusturvan parantamisessa on julistusluonteinen toteamus, että perus- ja ansioturvan kytkös työttömyysturvassa säilytetään. Aiempiin hallitusohjelmiin verrattua Kataisen hallituksen perusturvaa koskevat linjaukset ovat konkreettisempi.

Perusturva on mahtisana

Perusturva on stiiknafuulian kaltainen mahtisana. Kukaan ei voi väittää sitä vastaan. Perusturvan kannattaja on hyvän puolesta vääryyttä vastaan. Syvemmällä tasolla perusturva on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ase pahuuden pimeitä voimia vastaan.

Hallituksen kannalta pulma on se, että jossain vaiheessa hallitus aina joutuu kertomaan, mitä se perusturvan parantamisella tarkoittaa. (Ellei kansantalouden heikkoon kantokykyyn viitaten luovuta koko asiasta.) Ohjelma altistuu vastaväitteille. Heti kun hallitus paljastaa, että perusturvan parantaminen tarkoittaakin työmarkkinatuen nostamista 100 eurolla, asumis- ja toimeentulotuen pientä justeerausta, se joutuu kritiikin kohteeksi. Tällöin voidaan laskea, kuka saa mitä ja kuinka paljon. Kuinka paljon tuosta 100 eurosta hyötyy kaikkein huonotuloisin, kuinka paljon siitä heltiää parempiosaiselle työttömälle? Miksi työttömät? Mihin unohtuivat minimipäivärahalla kituuttavat pitkäaikaissairaat? Opiskelijat? Lapsiperheet? Ilman takuueläkeuudistusta myös eläkeläiset voisivat yhtyä hallituksen moittijoihin.

Politiikka on retorinen laji. Politiikassa sanoilla luodaan todellisuutta, tehdään mahdottomasta mahdollista – ja päinvastoin. Heti kun Ville esittää olevansa paras koko kaupungissa, niin voidaan vastaan ja kumota Villen väite. Siksi mahtisanoja. Siksi stiiknafuulia. Siksi perusturva! Mitä kykenee kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan?

Olli Kangas
Tutkimusosaston osastopäällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lontoon mielenosoitus oli suurin maassa järjestetty mielenosoitus vuosikymmeneen. Paikalle oli tullut väkeä kaukaakin osoittamaan turhautumistaan hallituksen toimintaa kohtaan. Hallituksen linja pysyi kuitenkin kovana, säästöjä pitää saada ja menoja leikata.

Nyt Englannissa mellakoidaan taas. Vaikka syy mielenilmauksiin ei ole ainoastaan suunnitelluissa säästötoimenpiteissä, vaikuttavat ne kuitenkin vahvasti taustalla. Kynnys tuhota yhteistä omaisuutta, harjoittaa väkivaltaa ja osoittaa kaikkinaista välinpitämättömyyttä muita yhteiskunnan jäseniä kohtaan on matala jo valmiiksi syrjäytyneillä työttömillä nuorilla, jotka elävät ilman tuloja yhteiskunnan marginaalissa ja joiden tulevaisuus näyttää entistä synkemmältä.

Luottamus murenee

Yhteiskunnasta syrjäytyminen on vaarallinen ilmiö. Sen vaarallisuutta on vaikea ymmärtää niin kauan, kun se ei vyöry eteemme kaduilla ja toreilla. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tilanne on muuttumassa myös Suomessa. Lisääntynyt maahanmuuttajiin kohdistuva väkivalta on yksi osoitus siitä, että luottamus muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on murenemassa. Koetaan, että oikeus pitää ottaa omiin käsiin.

Mistä luottamuspula sitten johtuu? Viime aikoina maassamme on puhuttu paljon kansan tahdosta ja siitä, missä määrin se näkyy esimerkiksi uuden hallituksen muodostamisessa. Eduskuntavaalien tulos antaa vahvoja viitteitä siitä, että kansa haluaa muutosta suuntaan tai toiseen. Viitteitä on myös siitä, että muutoksia on tulossa. Mutta ovatko ne kansan tahdon mukaisia? Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot tekevät usein aivan erilaista politiikkaa, kuin mitä kansa haluaa. Esimerkiksi tutkija Johanna Kallio on tuonut tämän esille omassa väitöskirjassaan. Kansan tahto ei jostain syystä näy tehdyssä politiikassa. Tämä johtaa väistämättä luottamuspulaan.

Mihin on varaa ja mihin halua?

Voidaan tietysti ajatella, että kansan tahdon ja tehdyn politiikan kohtaamattomuus johtuu siitä, että kansa ei ymmärrä yhtä hyvin talouden realiteetteja kuin asiaan perehtynyt virkamies tai poliitikko. Veroille halutaan vastinetta, mutta aina ei ymmärretä, mitä kaikkea verorahoilla jo nyt kustannetaan. Toiveiden ja todellisuuden välissä on usein miljoonien eurojen kokoinen kuilu. Toisaalta rahan puutteeseen vetoaminen on päättäjille helpompaa kuin tehdyn politiikan perustelu arvovalinnoilla. Tutkija Johannes Kananen puhuu ”meillä ei ole varaa –politiikasta”. Meille kerrotaan, että raha ei kasva puissa. Valtion kassa on tyhjä. Velkasaldo kasvaa. Olemme tuhon tiellä. Jostain pitää säästää. Koko ajan.

Vakavissaan voidaan kysyä, olemmeko tuhon tiellä? Jos meillä ei ole varaa tai halua taata kaikille mahdollisuutta elää turvattua ja ehkä jopa onnellista elämää, mihin se johtaa? Mitä ovat valmiita tekemään ne ihmiset, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta? Ne, jotka eivät koe saavansa tästä yhteiskunnasta mitään hyvää.

Viimeaikaiset uutiset Iso-Britanniasta ovat masentavia. Helsingin Sanomissa (11.8.) Gareth Reader, 30-vuotias nuori Brixtonista toteaa, että ”luottamus on se, mistä Britanniassa on kyse. Ja sitä ei kenelläkään ole juuri nyt. Hallitus ei tule koskaan myöntämään olleensa väärässä.” 21-vuotias Rosie Hopkins Claphamista uskoo elävänsä tulevaisuudessa ”pelon yhteiskunnassa”.

Itse haluaisin elää hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Ensi huhtikuun eduskuntavaalit tulevat olemaan siinä mielessä mielenkiintoiset, että todennäköisesti Kehittyvien Maakuntien Suomi ei ole aivan samalla painolla mukana hallitusohjelman kirjoittamisessa kuin viimeksi. Mutta asiat taitavat sittenkin olla valtakunnassa liian hyvin. Nyt kun eduskuntavaaleista on tulossa ainakin julkisuuteen nähden entistä korruptiovapaammat, niin uusien puolueiden poliittinen agenda tuntuu olevan täynnä kovin triviaaleja asioita, kuten pitääkö ruotsin kielen asemalle tai maahanmuuttopolitiikalle tehdä jotain Suomessa?

Hätäisempi ihminen voisi luulla, että isompiakin huolia löytyisi. Kelassa vieraili jokin aika sitten kansainvälisiä asiantuntijoita antamassa oman arvionsa suomalaisen yhteiskunnan tilasta (lue tiedote tai lataa pdf). Sen perusteella Suomessa pitäisi nyt puhua tuloerojen ja köyhyyden kasvusta, terveyserojen kasvusta, nuorten asemasta, sosiaalipoliittisten järjestelmien sukupuolivaikutuksista ja eläkepolitiikasta. Tiivistetysti sanottuna: Nyt pitäisi pohtia, haluammeko olla pohjoismainen hyvinvointivaltio vai emme. Jo nyt Suomea käytetään varoittavana esimerkkinä maasta, jossa osapuilleen kaikki sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattorit osoittavat alaspäin.

No, onneksi yksi televisioitava vaalikeskustelu voidaan aina täyttää iänikuisella pohdinnalla siitä, pitääkö Suomen liittyä Natoon vai ei.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Osallistuin heinäkuun puolivälissä Göteborgissa järjestetyssä sosiologian maailmankongressissa paneelikeskusteluun, joka käsitteli finanssikriisin vaikutuksia valtion, markkinoiden ja kotitalouksien suhteisiin Pohjoismaissa. Globaali finanssikriisi on vaikuttanut eri Pohjoismaihin eri tavoin. Islannin tilanne on oma lukunsa. Valtio on ottanut haltuunsa jo useamman pankin ja talousahdinko pisti myös maan hallituksen vaihtoon vuoden 2009 alussa. Finanssikriisi iski myös Tanskaan kovemmin kuin esimerkiksi Suomeen tai Ruotsiin. Suhtautuminen kriisin vaikutuksiin vaihtelikin panelistien välillä riippuen siitä, mitä maata he edustivat. Ennen kaikkea Suomen ja Ruotsin, mutta myös Norjan osalta tilanne nähtiin hallittavana – etenkin 1990-luvun alkuun verrattuna.

Suomen ja Ruotsin talouslamat 1990-luvun alussa eroavat nykyisestä finanssikriisistä niin syiden, toimenpiteiden kuin välittömien seurausten osalta melko selvästi. Nykyisen kriisin syyt löytyvät pitkälti maamme rajojen ulkopuolelta – istuva tai sitä edeltävät hallitukset eivät sitä toimillaan aiheuttaneet. Sen sijaan 1990-luvun lama oli pitkälti omien poliittisten päätösten tulosta. Lisäksi korjausliikkeet olivat väärät, jolloin lama vain syveni. Toimenpiteiden osalta 1990-luvun alussa budjettipäällikkö Raimo Sailaksen leikkuri puhui kovaa kieltä. Vastaavasti syksystä 2007 lähtien on nähty maailmanlaajuinen Keynesin paluu, jonka oppien mukaisesti valtiot toisensa perään tekivät investointipaketteja elvyttääkseen taloutta.

Göteborgissa islantilaisprofessori Guðný Björk Eydal mainitsi, että maan talousahdingon ratkaisemiseksi islantilaisia pyydettiin katsomaan, millä tavoin Suomi on pystynyt nousemaan 1990-luvun alun tilanteesta maailman kilpailukykyisemmäksi maaksi. Eydalin mukaan islantilaiset olivat tarkastelleet Suomen reagoimista lamaan ja totesi, ettei Islanti tule tekemään yhtä kovia sosiaalietuuksia koskevia leikkauksia, koska ne olisivat sosiaalisesti kestämättömiä.

Siinä, missä leikkaukset toisessa maassa nähdään ”sosiaalisesti kestämättömiksi”, toisessa maassa ne saatetaan nähdä ”vastuupolitiikaksi”. Näin kävi Suomessa 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin niitä, jotka ajoivat lamaleikkausten korjaamista, julistettiin ”jakopolitiikoiksi” ja niitä, jotka puolsivat tiukkaa budjettikuria ”vastuupolitiikoiksi”. Lamaa seuranneen kymmenvuotisen ”vastuupolitiikan” tuloksena köyhiksi luokiteltujen kotitalouksien määrä kaksinkertaistui ja lapsiköyhyysaste kolminkertaistui. Samaan aikaan tuloerot nousivat ja tulonsiirtojen uudelleenjakava vaikutus laski 1970-luvun tasolle. Siinä kumman määritelmä – suomalaisen poliittisen retoriikan vai islantilaisprofessorin – on osuvampi, ei liene epäselvyyttä.

Vielä Göteborgissa uskoin, ettei Suomessa lähdetä leikkausten tielle. Toisaalta parikin suomalaista oli sitä mieltä, että leikkaukset alkavat vasta ensi kevään vaalien jälkeen. Epäilin väitettä kahdesta syystä. Ensinnäkin kunnilta ei voi juuri leikata enää mitään, perustoimeentuloturvaetuuksistakin voi leikata lähinnä niukkuutta, eikä ansiosidonnaisiin kosketa ilman työmarkkinajärjestöjen lupaa – jäljelle jäisi verojen korotukset. Toiseksi epäilin vaalien merkitystä. Onko Suomessa niin parlamentaristinen päätöksentekojärjestelmä, että hallituspuolueet kirjaavat leikkauslistat seuraavaan hallitusohjelmaan? Ei taida olla – kyllä ikävät hommat annetaan muille.

Ehti kulua tasan viikko Göteborgin paneelista, kun ikävien hommien spesialistina tunnettu valtiosihteeri Raimo Sailas nosti leikkaustarpeet poliittiseen keskusteluun SuomiAreenan keskustelutilaisuudessa. Nähtäväksi jää mitä ja milloin alkaa tapahtua. Jonkinlaisena poliittisen retoriikan tutkijana minua kiinnostaa myös se, kuinka osuviin sanallisiin kehyksiin toimenpiteet – tai niiden tekemättömyys – tällä kertaa puetaan.

Se on selvää, että vaihtoehtoja on olemassa ja niillä jokaisella on seurauksensa. Kelan tutkimusosaston julkaisusarjassa tullaan syksyllä 2010 julkaisemaan finanssikriisiä ja hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevia näköaloja käsittelevä kirja, joten paljastetaan nämä seikat vasta kirjan julkkareissa. Sitä ennen hikoillaan kesä pois alta.

Mikko Niemelä
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan tutkimusosasto

Yksityisoikeudessa on perinteisesti ajateltu niin, että jos ihmiset päättävät olla menemättä naimisiin, he eivät myöskään halua parisuhteen vaikuttavan oikeuteensa määrätä varallisuudestaan eivätkä sen luovan mitään juridista huolenpitovelvollisuutta toisiaan kohtaan. Moraalinen vastuu avopuolisosta onkin sitten asia erikseen. Julkisoikeudellisen elatuksen tarvetta arvioitaessa – muun muassa sosiaalietuuksia myönnettäessä – tähän avopuolisoiden väliseen moraaliseen vastuuseen ja sen pohjalta rakennettuun elatusolettamaan on luotettu sokeasti ja sosiaalilainsäädännön avoliitto onkin kirjoitettu yhteisen jääkaapin varaan.

Oikeusministeriö esittää uutta lakia

Tilannetta ollaan nyt muuttamassa – tosin vain yksityisoikeudellisen elatuksen suhteen ja vain tietyissä tilanteissa. Oikeusministeriön hiljattain esittämän kiistanalaisen lakiesityksen (Hallituksen esitys 37/2010 vp) tarkoituksena on selkeyttää ja parantaa avopuolisoiden oikeudellista asemaa avoliiton päättyessä avopuolisoiden eron tai toisen avopuolison kuoleman johdosta.

Avopuolisoilla olisi esityksen mukaan oikeus hakea pesänjakajaa omaisuuden erottelun toimittamiseksi avoliiton päättyessä. Avopuolisolla olisi myös tietyin edellytyksin oikeus saada hyvitystä yhteistalouteen antamastaan panoksesta. Lisäksi avopuolison suojaa täydennettäisiin esityksellä siten, että avopuoliso voisi saada toisen avopuolison kuoltua harkinnanvaraista avustusta kuolinpesästä toimeentuloturvansa turvaamiseksi, jos tämä on ollut taloudellisesti riippuvainen kuolleesta avopuolisosta.

Esitys koskisi avopareja, jotka ovat eläneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta sekä avopareja, joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Esityksen säännökset soveltuisivat sekä samaa että eri sukupuolta oleviin avopareihin.

Avoliitto ei ole avioliitto

Lakiesitys on saanut paljon kansalaiskritiikkiä – erityisesti ollaan oltu huolestuneita niin kutsutuista hulttiomiehistä ja onnenonkijanaisista. Tähän huoleen ei oikeusministeri Tuija Braxin mukaan kuitenkaan ole syytä. Lain myötä avopuolisoille ei synny oikeutta toisen omaisuuteen. Se tarjoaa lähinnä vähimmäissuojan kohtuuttomuuksilta epäselvissä ja riitatilanteissa sekä kuolemantapauksessa.

Laki ei siis rinnasta avoliittoa avioliittoon. Huolestuneita helpottanee myös se, että avopuolisot voisivat keskinäisellä sopimuksellaan poiketa useimmista esitetyn lain säännöksistä.

Sosiaalilainsäädännössä yhteinen jääkaappi ratkaisee edelleen

Sosiaalilainsäädännön avoliittokäsitteeseen lailla ei tiettävästi olisi vaikutuksia. Muun muassa Kelassa avoliitto katsotaan alkaneeksi heti yhteen muuttamisesta, mutta kuitenkin vain, kun kyseessä on eri sukupuolta olevat henkilöt. Sosiaalilainsäädännössä ei pääsääntöisesti tunnisteta samaa sukupuolta olevien avoliittoja, vaikka mahdollisuus rekisteröidä kyseinen parisuhde meillä esimerkiksi jo on. Tähän siis tyssää sosiaalilainsäädännön kärkkäys piirtää yhtäläisyysmerkki avo- ja avioliiton välille.

Edistystä samaa sukupuolta olevien avoparien yhdenvertaisessa kohtelussa on nähty hiljattain muun muassa korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2010:16, jossa lapsen äidin naispuolinen avopuoliso määrättiin äidin ohella lapsen toiseksi huoltajaksi. Sosiaalietuuksia myönnettäessä KKO:n päätöksen merkitys on epäselvä: heitä ei kaiketi määriteltäisi perheeksi. Yksityisoikeudellinen ja julkisoikeudellinen käsitys avoliitosta ja perheestä näyttäisi säilyvän ristiriitaisena vireillä olevista lainmuutoksista tai ennakkotapauksista huolimatta.

Maija Faurie
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisää sosiaalilainsäädännön avoliitto- ja perhekäsitteestä artikkelissa, joka julkaistaan Kelan tutkimusosaston Teemakirja-sarjassa syksyllä 2010.