Työssä viihtymistä haittaavat perussyyt voidaan listata näin: 1) paikallaan polkemisen tunne, 2) itsensä unohdetuksi ja laiminlyödyksi kokeminen, 3) tunne siitä, ettei tiedä mistään mitään ja 4) inhimillisten kontaktien ja ystävyyden puute. Viihtymistä ja menestymistä taas edistävät seuraavat seikat: 1) työ on tekijänsä edellytysten mukaista, 2) mahdollisuus toimia sopivassa työryhmässä, tarvittaessa yksinkin, 3) alkuopastuksesta on huolehdittu, 4) valvonnasta ja ohjauksesta huolehditaan jatkuvasti, 5) palkka ja työsuhteeseen liittyvät muut seikat ovat oikeudenmukaisia.

Kiintoisaa on, että nämä luonnehdinnat on kirjan kontekstissa kuvattu koskemaan paitsi avoimilla työmarkkinoilla toimivien ihmisten viihtymistä, myös erilaisissa muokatuissa työoloissa – esimerkiksi entisaikain suojatöissä – toimivia työntekijöitä ajatellen.

Meillä on kaikilla sekä työhön että yleensä elämään liittyen samat perustarpeet. Myös vajaakuntoiset ihmiset toivovat voivansa kokea edistymistä, tarpeellisuutta, osaamista, ja yhteenkuuluvuutta. On surullista kuulla, miten 22-vuotias syntymästään asti vaikeasti vammainen nuori mies raahauduttuaan pyörätuolillaan työvoimatoimistoon saa kuulla virkailijalta, että “ei sinulle oikeastaan nyt kannata töitä etsiä, kun olet eläkkeellä”.

Nuorukainen palaa kotiinsa, jossa hän asuu yksin tuetussa asumismuodossa, ja jatkaa eläkeläisenä oloa. Varhaislapsuudessa alkaneet ja nuoruusikään asti jatkuneet monimuotoiset, usein kalliit kuntoutukset ja kurssitukset eivät enää auta eteenpäin. Virkamiesten päätöksissä eivät myöskään kanna suoritetut oppivelvollisuuden mukaiset kouluvuodet, eikä oma vahva halu päästä mukaan elämään. Toimintakyky on vakavan vamman aiheuttamissa rajoissa puutteellinen – työkykyä ei ole päästy vielä kokeilemaan.

Elämän pituutta ei kukaan tiedä, mutta myös tällä nuorukaisella voi olla vielä vuosikymmeniä elämää jäljellä. Eläkkeen saannista aikanaan koettu ilo ja helpotuksen tunne kääntyvät ahdistukseksi: näinkö nyt mennään, eikö minulla ole enää mitään uutta odotettavissa?

Antti Tamminen toteaa kirjoituksensa lopussa, että “tavallisesti tarvitaan vain toisen kannalle asettumista arkisen työelämän eri tilanteissa, ymmärtävää suhtautumista ja sen sanelemia järjestelyjä”. Tämä sosiaalipsykologista ergonomiaa edustava yksinkertainen huomio sopii edelleen hyvin ohjeeksi vajaakuntoisten ihmisten työjärjestelyihin – kuten työelämään yleensäkin ja elämän sujumiseen muutenkin.

Annamari Tuulio-Henriksson
johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Monimuotoisten avopalvelujen kehittäminen tilanteessa, jossa sairaanhoitopiirit, kunnat, sosiaali- ja terveyskuntayhtymät, yritykset ja monenlaiset kolmannen sektorin toimijat tuottavat hyvinkin erilaisia mielenterveyspalveluja, edellyttää eri toimijoiden välisen yhteistyön hyvien toimintamallien kehittämistä ja niihin liittyvää tutkimusta. Potilaalle ja asiakkaalle luvattu hyvä hoito ja sen onnistuminen edellyttävät hoitoketjun saumatonta kulkua hoitoyksiköstä tai palvelusta toiseen. Hoitoketjujen kehittäminen on välttämätöntä, jotta potilasturvallisuus ei vaarannu laitospaikkojen vähetessä minimiinsä.

Mielenterveyspalvelut ovat maassamme monipuoliset, mutta samalla varsin hajallaan. Myös mielenterveyskuntoutuksen tarjonnassa on hyvin paljon sisällöllistä ja alueellista vaihtelua. Monista syistä johtuvan palveluiden alueellisen vaihtelun ja resurssien vähäisyyden takia on yhteistyölle ehkä alettava pohtia modernejakin toimintatapoja, kuten tietoverkkojen hyödyntämistä. Tarkastusraportissa mainitaan esimerkkinä psykiatrinen videokonsultointi, jota on jo kehitetty Pohjois-Suomessa.

Sosiaalityöntekijät tunnistavat mielenterveyden häiriöitä

Mielenterveystyö mielletään edelleen vahvasti terveydenhuollon sektorille kuuluvaksi alueeksi. Sosiaalityön liittäminen osaksi mielenterveyslain tavoitteiden toteuttamista on kuitenkin tärkeää. Sosiaalityöntekijät kohtaavat monella tavalla elämässään arkipäivän vaikeuksien kanssa painiskelevia ihmisiä, jotka voisivat hyötyä psykososiaalisesta tuesta.

Sosiaalityöntekijöiden osaamista mielenterveyden häiriöiden, syrjäytymisen ja osallisuuden puutteen tunnistamisessa tulisikin hyödyntää, jolloin tämä keskeisesti lähellä ihmisen arkea työskentelevä asiantuntijaryhmä entistä selkeämmin kuuluisi mielenterveyspalvelujen yhteistyöprosessiin. Sosiaalipäivystystä ollaan tuomassa terveydenhuollon päivystysyksiköihin, ja on tärkeää, että tässä kehityksessä yhteys mielenterveyspalveluihin varmistetaan.

Työterveyshuollossa sopimukset määrittävät hoitoa

Tarkastusviraston raportti tuo esiin myös työterveyshuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyön. Työterveyshuollossa voidaan kokea, että erikoissairaanhoidossa ei osata riittävästi hyödyntää työterveyshuollon asiantuntemusta työntekijän työhön sopivuuden ja työhön sijoittumisen arvioinnissa.

On muistettava, että työterveyshuollon mahdollisuudet riippuvat työnantajan solmimasta työterveyshuoltosopimuksesta ja siihen liitetyistä palveluista. Erikoissairaanhoidossa tehdyt jatkosuunnitelmia eivät ole aina toteutettavissa työterveydenhuollon ja työpaikan sopimuksen antamien mahdollisuuksien puitteissa. Myös työfysioterapeuteilla on usein luottamuksellinen hoitosuhde asiakkaisiin, joilla voisi olla tarvetta mielenterveyskuntoutukseen ja jotka voisivat hyötyä siitä. Mielenterveyden alueella yhteistyö eri ammattiryhmien ja palvelutahojen välillä voisi parhaimmillaan toteuttaa ns. etsivää kuntoutustyötä, jossa tarve mahdollisimman oikea-aikaisesti kohtaisi tarjonnan.

Tavoitteena saumaton hoitoketju

Hoitoketjun joustavuudesta ja saumattomuudesta huolehtiminen on myös varojen säästämistä. Yhteiskunnalle kalliiksi tulleista hoitojaksoista ja kuntoutusprosesseista normaalielämään siirtyville tai sitä yrittäville jatkohoidon tuki on olennaista hoidosta saatavan kokonaishyödyn saavuttamiseksi. Usein tuki kuitenkin puuttuu eikä sen tarvetta edes arvioida. Jatkohoidon tarpeen arvioinnin tulisi kuitenkin kuulua itsestään selvästi palveluiden yhteistyöketjuun, jolloin todennäköisesti myös kalliiden hoitojen paras kustannushyöty saavutetaan.

Palveluketjun eri vaiheiden tavoitteena on paitsi lieventää oireita myös auttaa elämänhallintaa usein pitkäkestoisen ja uusiutuvan mielenterveyden häiriön kanssa. Mielenterveyden häiriöiden hoidon ja kuntoutuksen yhteistyöprosessi on mahdollista suunnitella samalla tavalla loogisesti ja selkeästi kuin somaattisissa pitkäaikaissairauksissa.

Annamari Tuulio-Henriksson
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Palvelusetelin sanotaan soveltuvan parhaiten palveluihin, joissa on riittävästi tarjontaa ja vaihtoehtoja, jotka ovat lyhytaikaisia, jotka ovat tuotteistettuja ja joiden hinnoista ja laadusta palvelun maksajalla ja asiakkailla on riittävästi tietoa. Lisäksi asiakkailla tulisi olla riittävä toimintakyky ja halu toimia kuluttajina hankkiakseen palvelut itse.

Palveluseteliä on kokeiltu positiivisin tuloksin muun muassa vanhusten sosiaalipalvelujen sekä hammaslääkäripalvelujen hankinnassa. Kuntoutuspalvelujen hankinnasta kokemusta ei juuri vielä ole. Kuntoutus onkin huomattavasti epämääräisempi ostettava kuin hammaslääkärin palvelu tai siivouspalvelu. Soveltuuko palveluseteli kuntoutuspalvelujen hankintaan ollenkaan?

Kuntoutuksen suunnittelun lähtökohta on asiakkaan tarve. Kuntoutuksen tavoitteet ja toimenpiteet määritellään kuntoutussuunnitelmassa, jonka laadinnasta ja toteutumisen seurannasta vastaa yleensä julkisen terveydenhuollon yksikkö. Asiakkaan osallistumista kuntoutuksen suunnitteluun ja asiakkaalle merkityksellisten tavoitteiden asettamista pidetään tärkeänä.

Valittavien toimenpiteiden tulisi olla hyvän kuntoutuskäytännön mukaisia ja vaikuttavia. Kuntoutuspalvelut tuottaa julkinen terveydenhuolto tai ne hankitaan kilpailutetuilta yksityisiltä palveluntuottajilta. Kuntoutuksen kustantaa tapauksesta riippuen julkinen terveydenhuolto, Kela tai jokin muu taho.

Palvelusetelin kanssa asiakkaan tulisi itse hankkia tarvitsemansa kuntoutuspalvelut. Tätä varten tulisi olla tarjontaa. Harvalla paikkakunnalla on tarjolla riittävästi edes fysioterapiaa, saati psyko-, toiminta tai puheterapiaa. Olemassa olevasta tarjonnasta asiakkaan on saatava oikeanlaista tietoa omien valintojensa tekemiseksi. Tietoa tarvitaan palveluntuottajien koulutuksesta, erikoisosaamisesta ja työkokemuksesta, toimitiloista ja niiden sijainnista ja välineistä.

Pystyykö asiakas tämän tiedon perusteella valitsemaan sellaisen palveluntuottajan, jonka avulla hänen kuntoutukselleen asetetut tavoitteet saavutetaan? Kenen vastuulle jää palvelun laadun ja tavoitteiden toteutumisen seuranta? Mistä asiakas tietää, että kuntoutus on laadukasta? Pystyykö terveydenhuolto seuraamaan palveluja, jos se ei tiedä ketä palveluntuottajaa asiakas käyttää? Jääkö seuranta asiakkaan subjektiivisen näkemyksen tai yksityisen palveluntuottajan raportoinnin varaan? Mikä on kuntoutujan asema ja miten silloin toimitaan, jos kuntoutukselle asetettuihin tavoitteisiin ei päästä tai kuntoutuksessa tapahtuu virheitä? Minkälaista valitusaikaa kuntoutukseen voidaan soveltaa? Ennen kaikkea, onko kaikista asiakkaista palvelusetelin käyttäjäksi, kun kuntoutuksen tarve on suurin usein silloin kun toimintakyky on heikoin?

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Asiasta pitää keskustella ja sitä pitää kokeilla. Lähtökohtaisesti palvelusetelin perusidea lisäämässä asiakkaan vastuuta omista palveluistaan ja vahvistamassa asiakkaan asemaa soveltuu hyvin kuntoutukseen. Moni asiakkaista tarvinnee päätöksentekoonsa tukea, kuten kuntoutus- tai palveluohjausta.

Todennäköisesti joillekin ja joihinkin asioihin palveluseteli sopii ja toisiin ei. Voi myös olla, että kuntoutuksen palveluseteli ei muuta juuri mitään. Selvitysten mukaan kuntoutuksen suunnittelu ja seuranta on Suomessa usein puutteellista. Lisäksi vaikuttavuustietoa on heikosti saatavilla ja olemassa olevaa näyttöä ei osata hyödyntää. Onko siis sittenkään väliä sillä, jos asiakkaille annetaan täydet valtuudet hankkia palvelunsa sieltä mistä haluavat ja päättää itse onko kuntoutuksesta hyötyä?

Anna-Liisa Salminen
johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi