Verotuksessa kysymys on yksinkertaisesti siitä, pitäisikö suuremmasta tulosta maksaa suurempi vero vai onko tasaverotus parempi vaihtoehto. Jälkimmäisellä kannalla tuntuu olevan vain vähän poliittista kannatusta. Yleisesti oikeudenmukaisempana pidetään sitä, että verotus kiristyy tulojen kasvaessa.

Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat kuitenkin tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi nykyjärjestelmässä toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?

Tarkastelimme asiaa vuoden 2009 tulonjakoaineiston 20 450 henkilön avulla. Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä.

Kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin tuloluokalle laskettiin tuloveroprosentti. Tuloissa otettiin huomioon kaikki veronalaiset tulot, joihin on sisällytetty myös verottomat osinkotulot. Tuloluokat muodostettiin 100 euron välein. Alla olevassa kuviossa tuloluokittaiset havainnot on painotettu. Painottaminen tarkoittaa sitä, että kussakin tuloluokassa on otettu huomioon väestön todellinen määrä tuloluokassa ja laskettu keskimääräinen veroprosentti sen mukaan. Painottamattoman ja painotetun tiedon ero muodostuu siitä, että pienissä tuloluokissa painotetut keskiarvot ovat pienempiä kuin suoraan aineistosta lasketut keskiarvot.

Kuva: Keskimääräinen veroaste (painotettuna) 100 euron tuloluokissa
1 000 – 200 000 euroa 2009 (avaa suurempi kuva)

Kuvio kertoo, että alimmissa tuloluokissa veroprosentti vaihtelee nollan ja lähes 20 prosentin välillä. Tämä johtuu siitä, ettei pienimmistä eläkkeistä makseta lainkaan veroa, mutta toisaalta vielä vähän matalammasta työmarkkinatuesta maksetaan lähes 20 prosentin vero. Työmarkkinatuen muodostaman piikin jälkeen veroprosentti nousee tasaisesti noin 50 000 euron vuosituloihin asti.

Tämän jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista. Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä.

Kuviosta ei voi päätellä, ettei nollaveroja tai lähellä nollaa olevia veroasteita olisi myös pienituloisilla. Koska 100 euron tuloluokkiin tulee alhaisimmissa tuloluokissa enemmän havaintoja, nollatapaukset sulautuvat osaksi keskiarvoa. Ylemmissä tuloluokissa on sen sijaan usein vain yksi tapaus, jolloin nollatapaukset erottuvat helpommin. Joka tapauksessa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on ongelmallista, että monien hyvin toimeentulevien veroprosentit ovat selvästi alhaisempia kuin pienituloisten.

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pertti Honkanen
Johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

92 prosentilla köyhistä on mikroaaltouuni, 74 prosentilla on perheessä auto, 31 prosentilla on jopa kaksi tai useampia autoja, 64 prosentilla on kaapeli- tai satelliittitelevisio ja niin edelleen. Eikä moni muukaan köyhyyteen normaalisti liitettävä piirre näytä pitävän kutinsa. 96 prosenttia köyhistä ei ollut nähnyt nälkää viimeisen vuoden aikana, saman verran ei ollut kokenut asunnottomuutta ja verrattuna eurooppalaisiin kohtalontovereihin, niin USA:n köyhillä oli asunnoissaan enemmän tilaa per henkilö.

Tutkimuksen johtopäätös on selvä: Yhdysvalloissa ei ole köyhyyttä, koska köyhillä on varaa hankkia ruokaa ja kaikenlaista tavaraa asuntoihinsa. Heillä on täten myös korkea elintaso, jonka valtio kustantaa, koska useat USA:n Tilastokeskuksen raportissaan (DeNavas-Walt ym., 2011) löytämistä 46 miljoonasta ”köyhästä” ovat työttömiä tai muuten elävät sosiaaliavustusten varassa. Toimenpide-ehdotuksina esitetään vanhoja tuttuja sosiaaliturvan leikkauksia ja sosiaaliturvan sitouttamista yhä enemmän työn tekoon (ns. workfare).

Köyhät verotalkoisiin

Tutkimuksen pohjalta on kyseenalaistettu myös presidentti Barack Obaman rikkaille kaavailemat veronkorotukset. Logiikka on pistämätön: Jos pienituloisin 50 prosenttia amerikkalaisista ei maksa tällä hetkellä senttiäkään tuloveroa, niin valtion pelastustalkoisiin olisi saatava ennemminkin köyhät kuin rikkaat.

Tutkimuksen tulokset saattavat kuulostaa häkellyttäviltä, mutta hieman tarkemmin köyhyyteen perehtyneelle tuloksissa ei ole mitään uutta, yllättävää saati mitään sellaista, että köyhyysongelma voidaan julistaa ratkaistuksi.

Heritagen tutkimuksessa nimittäin tutkijoiden mielikuva köyhyydestä ja todellisuus eivät kohtaa (kritiikistä ks. esim. What You Need When You’re Poor ja Why the Upcoming Poverty Numbers Matter). Esimerkiksi käytetyn mikroaaltouunin arvo on USA:ssa keskimäärin 45 dollaria, joten sellaisen omistaminen ei ole merkki korkeasta elintasosta, toisin kuin ehkä 20 vuotta sitten. Myös se, että nälkää näkee vain harva köyhä, ei ole todiste siitä, että rahan puutteesta johtuvia ravitsemusongelmia ei olisi. Nälkä kun on äärimmäisin muoto ravitsemusongelmista. Köyhistä amerikkalaisperheistä 44 prosenttia ilmoitti samassa raportissa, johon Heritagen tutkijatkin viittaavat, että rahan puutteen vuoksi perhe joutuu syömään halpoja ja ravintoarvoiltaan huonoja valmisruokia tai ruoka on hyvin yksipuolista.

Nousun mahdollisuudet on taattava

Köyhyys on harvoin staattinen tila. Siirtymät köyhyyteen ja köyhyydestä pois ovat hyvin yleisiä jopa USA:ssa. Hyödykkeet on voitu ostaa ”hyvinä aikoina”, kun niihin oli varaa. Ja köyhyydestä poispääsemisessä esimerkiksi auton omistaminen saattaa olla julkisen liikenteen ei-luvatussa maassa aivan välttämätöntä. Miten matkustat työhaastatteluun tai työpaikalle toiselle puolelle kaupunkia, jos kulkuväline puuttuu?

Merkittävin keskustelun kohde siitä, mitä köyhä saa omistaa, on myös Heritagen tutkimuksessa unohdettu. Esimerkiksi terveyspalvelut ja lastenhoidon järjestäminen on suuri taloudellinen rasite USA:ssa, ei vain köyhille, vaan myös keskiluokalle.

Mielikuviemme köyhät

Vaaralliseksi mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen menee silloin, kun harhaisista mielikuvista pyritään tekemään todellisuutta. Otetaan esimerkki: Mielikuvamme ”oikea köyhä” voi olla autoton, kylmää ruokaa syövä ja tyhjää nurkkaa tuijottava ihmisparka. Ne, joita tutkijat, media ja muut väittävät köyhiksi, osoittautuvatkin henkilöiksi, jotka omistavat auton, lämmittävät ruokansa mikroaaltouunissa ja katsovat samoja saippuasarjoja digitelevisiosta kuin me. Meidän näkökulmastamme he vain leikkivät ihmisparkoja, mutta ainoa säälittävä piirre heissä on vain luuserin asenne, joka tulee esiin silloin kuin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä jotain elämänsä eteen.

Mutta entä, jos todellisuudessa tällaisella ”muka köyhällä” ei ole varaa ostaa uusia talvirenkaita autoon, hän ei pysty maksamaan mikroaaltouunin ja muiden sähkövempeleiden käytöstä aiheutuvaa sähkölaskua määräaikaan mennessä ja televisiota katsotaan ilman asianmukaista lupaa. Mitä pitäisi tehdä? Vaadimmeko tällaista ”köyhää” myymään autonsa, mikroaaltouuninsa ja televisionsa, jotta hänestä tulisi enemmän sellainen, kuin kuvitelmiemme köyhä on? Vai pitäisikö meidän yrittää muuttaa asenteitamme vastaamaan paremmin todellisuutta?

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjallisuus:

• DeNavas-Walt, Carmen; Proctor, Bernadette D. & Smith, Jessica C. (2011) Income, Poverty, and Health Insurance Coverage in the United States: 2010. U.S. Census Bureau, Current Population Reports.
• Rector, Robert & Sheffield, Rachel (2011) Understanding Poverty in the United States: Surprising Facts About America’s Poor. Executive Summary Backgrounder No. 2607, Heritage Foundation.

Lontoon mielenosoitus oli suurin maassa järjestetty mielenosoitus vuosikymmeneen. Paikalle oli tullut väkeä kaukaakin osoittamaan turhautumistaan hallituksen toimintaa kohtaan. Hallituksen linja pysyi kuitenkin kovana, säästöjä pitää saada ja menoja leikata.

Nyt Englannissa mellakoidaan taas. Vaikka syy mielenilmauksiin ei ole ainoastaan suunnitelluissa säästötoimenpiteissä, vaikuttavat ne kuitenkin vahvasti taustalla. Kynnys tuhota yhteistä omaisuutta, harjoittaa väkivaltaa ja osoittaa kaikkinaista välinpitämättömyyttä muita yhteiskunnan jäseniä kohtaan on matala jo valmiiksi syrjäytyneillä työttömillä nuorilla, jotka elävät ilman tuloja yhteiskunnan marginaalissa ja joiden tulevaisuus näyttää entistä synkemmältä.

Luottamus murenee

Yhteiskunnasta syrjäytyminen on vaarallinen ilmiö. Sen vaarallisuutta on vaikea ymmärtää niin kauan, kun se ei vyöry eteemme kaduilla ja toreilla. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tilanne on muuttumassa myös Suomessa. Lisääntynyt maahanmuuttajiin kohdistuva väkivalta on yksi osoitus siitä, että luottamus muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on murenemassa. Koetaan, että oikeus pitää ottaa omiin käsiin.

Mistä luottamuspula sitten johtuu? Viime aikoina maassamme on puhuttu paljon kansan tahdosta ja siitä, missä määrin se näkyy esimerkiksi uuden hallituksen muodostamisessa. Eduskuntavaalien tulos antaa vahvoja viitteitä siitä, että kansa haluaa muutosta suuntaan tai toiseen. Viitteitä on myös siitä, että muutoksia on tulossa. Mutta ovatko ne kansan tahdon mukaisia? Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot tekevät usein aivan erilaista politiikkaa, kuin mitä kansa haluaa. Esimerkiksi tutkija Johanna Kallio on tuonut tämän esille omassa väitöskirjassaan. Kansan tahto ei jostain syystä näy tehdyssä politiikassa. Tämä johtaa väistämättä luottamuspulaan.

Mihin on varaa ja mihin halua?

Voidaan tietysti ajatella, että kansan tahdon ja tehdyn politiikan kohtaamattomuus johtuu siitä, että kansa ei ymmärrä yhtä hyvin talouden realiteetteja kuin asiaan perehtynyt virkamies tai poliitikko. Veroille halutaan vastinetta, mutta aina ei ymmärretä, mitä kaikkea verorahoilla jo nyt kustannetaan. Toiveiden ja todellisuuden välissä on usein miljoonien eurojen kokoinen kuilu. Toisaalta rahan puutteeseen vetoaminen on päättäjille helpompaa kuin tehdyn politiikan perustelu arvovalinnoilla. Tutkija Johannes Kananen puhuu ”meillä ei ole varaa –politiikasta”. Meille kerrotaan, että raha ei kasva puissa. Valtion kassa on tyhjä. Velkasaldo kasvaa. Olemme tuhon tiellä. Jostain pitää säästää. Koko ajan.

Vakavissaan voidaan kysyä, olemmeko tuhon tiellä? Jos meillä ei ole varaa tai halua taata kaikille mahdollisuutta elää turvattua ja ehkä jopa onnellista elämää, mihin se johtaa? Mitä ovat valmiita tekemään ne ihmiset, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta? Ne, jotka eivät koe saavansa tästä yhteiskunnasta mitään hyvää.

Viimeaikaiset uutiset Iso-Britanniasta ovat masentavia. Helsingin Sanomissa (11.8.) Gareth Reader, 30-vuotias nuori Brixtonista toteaa, että ”luottamus on se, mistä Britanniassa on kyse. Ja sitä ei kenelläkään ole juuri nyt. Hallitus ei tule koskaan myöntämään olleensa väärässä.” 21-vuotias Rosie Hopkins Claphamista uskoo elävänsä tulevaisuudessa ”pelon yhteiskunnassa”.

Itse haluaisin elää hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

”Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä” lienee eduskunnassa ajateltu, sillä ”kuoppakorotusta” tulee parhaimmillaan yksin asuvalle täyden kansaneläkkeen saajalle 101 euroa kuukaudessa. Parisuhteessa olevan takuueläke voi olla jopa 167 euroa kuukaudessa kansaneläkkeen päälle tulevaa hyvää. Takuueläke nostaa näin ollen kansaneläkeläisen ”kuukausituloja” parhaimmillaan yli 15 prosenttia! Tällaisista korotuksista työelämässä olevat voivat vain haaveilla! No, optio-ohjelmiin kuuluville ja kansanedustajille tuollaiset korotukset ovat arkipäivää.

Meidän tavallisten palkansaajienkaan ei kannata olla turhan kateellisia takuueläkkeen aiheuttamasta äkillisestä rahatulvasta kansaneläkeläisille. Takuueläkkeen jälkeenkin yksin asuvalta kansaneläkeläiseltä uupuu noin 500 euroa kuukaudessa pienituloisuusrajasta ja eilen julkistetun THL:n perusturvaselvityksen mukaan takuueläke riittää juuri ja juuri kohtuullisen minimitason kulutukseen. Toisaalta on sekin paremmin kuin muilla perusturvaetuuksilla (esim. toimeentulotuella tai työmarkkinatuella) elävillä. He pystyvät etuuksilla kattamaan kaksi kolmasosaa siitä rahamäärästä, mitä kohtuullinen minimi vaatisi.

Ja niille, jotka eivät tiedä, mitä käsite ”kohtuullinen minimikulutus” tarkoittaa, niin selvennys: Se on sellaista elämää, jollaista kukaan meistä ei haluaisi elää päivääkään. Ne, jotka tietävät, mitä käsite tarkoittaa, joko kuluttavat kohtuullisen minimin verran tai haaveilevat, että joskus pääsisivät sellaiseen elämään kiinni.

Indeksi sitoo etuuden elinkustannuksiin

Mutta tapahtui Kelan etuuksille muutakin maaliskuun ensimmäisenä päivänä kuin takuueläkkeen synty. Silloin päivänvalon näki tiettyjen etuuksien sitomisen kansaneläkeindeksiin. Lapsilisät, lastenhoidon tuet ja sairausvakuutuksen vähimmäispäivärahat saivat tällöin 0,4 %:n indeksikorotuksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsilisät nousivat ensimmäisestä lapsesta 100 eurosta 100 euroon ja 40 senttiin.

Monilla keskustelupalstoilla anonyymit aina-oikeassa-olevat ovat jo ehtineet irvailla korotuksen – tai paremminkin sen puuttumisen – johdosta. Näiden etuuksien kohdalla eduskunnassa onkin ilmeisesti ajateltu, että ”parempi ainainen kitinä kuin kertarytinä”. Ennen näitä etuuksia korotettiin erillispäätöksillä. Lapsilisän kohdalla viimeisin korotus oli tapahtunut niinkin viime aikoina kuin 1.1.2004. Nyt indeksikorotukset tapahtuvat joka vuosi – olettaen tietenkin, että elinkustannuksissa (palkat, kustannukset, tuotteiden hinnat jne.) tapahtuu nousua.

Olisiko kertarytinä etuuksien tasoa määriteltäessä sitten parempi kuin ainainen kitinä? Tähän sananlaskuiseen kysymykseen voi vastata sananlaskulla: Suo siellä ja vetelä täällä. Kertakorotuksilla etuuksien saajien asema usein parantuu hetkessä tuntuvasti, mikä on plussaa. Toisaalta miinuspuolena on se, että jos kuoppakorotusten väli on hyvin pitkä, niin etuuden suhteellinen taso – eli ostovoima – heikkenee jatkuvasti. Elinkustannuksilla kun on paha tapa kasvaa jatkuvasti. Esimerkiksi sadan euron lapsilisällä sai tammikuussa 2004 enemmän kaikenlaista kuin helmikuussa 2011.

Kertarytinällä kuopasta

Indeksikorotusten plussa onkin juuri siinä, että elinkustannusten noustessa, niin etuudet nousevat mukana – vaikka se olisi sitten 40 senttiä kuukaudessa. Indeksikorotuksillakin on oma miinuspuolensa: Jos etuus A on jäänyt jälkeen elinkustannusten noususta, niin indeksikorotukset pitävät eron ennallaan. Kuoppakorotus – ollessaan riittävän iso ja riittävän usein tehty – kuroo elinkustannusten ja etuuden tason välistä kuoppaa kiinni. Indeksikorotus ei toimi niin.

Vaikka lapsilisä nousikin naurettavalta kuulostavat 40 senttiä, niin on aina syytä muistaa, että vuosina 2009 ja 2010 kansaneläkeindeksi pysyi samana, eli korotusta ei olisi tullut lainkaan. Toisaalta vuosien 2008 ja 2009 välillä indeksi nousi 4,6 prosenttia. Tällainen elinkustannusten vuotuinen nousu nostaisi lapsilisääkin 4,6 euroa/kk. Se jo olisi jotain.

Kaikkein hienointa kuitenkin olisi, jos kertarytinällä nostettaisiin perusturvaetuudet siitä kuopasta, johon ne on painettu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Sen jälkeen indeksikorotuksin pidettäisiin huolta, ettei niitä enää koskaan päästetä laskemaan ihmisarvoa nöyryyttävälle tasolle. Sitten loppuisi ainakin meidän sosiaaliturvan tutkijoiden ainainen kitinä etuuksien alhaisesta tasosta.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan “SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.

Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.

Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.

Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.

Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.

Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Ensi huhtikuun eduskuntavaalit tulevat olemaan siinä mielessä mielenkiintoiset, että todennäköisesti Kehittyvien Maakuntien Suomi ei ole aivan samalla painolla mukana hallitusohjelman kirjoittamisessa kuin viimeksi. Mutta asiat taitavat sittenkin olla valtakunnassa liian hyvin. Nyt kun eduskuntavaaleista on tulossa ainakin julkisuuteen nähden entistä korruptiovapaammat, niin uusien puolueiden poliittinen agenda tuntuu olevan täynnä kovin triviaaleja asioita, kuten pitääkö ruotsin kielen asemalle tai maahanmuuttopolitiikalle tehdä jotain Suomessa?

Hätäisempi ihminen voisi luulla, että isompiakin huolia löytyisi. Kelassa vieraili jokin aika sitten kansainvälisiä asiantuntijoita antamassa oman arvionsa suomalaisen yhteiskunnan tilasta (lue tiedote tai lataa pdf). Sen perusteella Suomessa pitäisi nyt puhua tuloerojen ja köyhyyden kasvusta, terveyserojen kasvusta, nuorten asemasta, sosiaalipoliittisten järjestelmien sukupuolivaikutuksista ja eläkepolitiikasta. Tiivistetysti sanottuna: Nyt pitäisi pohtia, haluammeko olla pohjoismainen hyvinvointivaltio vai emme. Jo nyt Suomea käytetään varoittavana esimerkkinä maasta, jossa osapuilleen kaikki sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattorit osoittavat alaspäin.

No, onneksi yksi televisioitava vaalikeskustelu voidaan aina täyttää iänikuisella pohdinnalla siitä, pitääkö Suomen liittyä Natoon vai ei.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi