Lontoon mielenosoitus oli suurin maassa järjestetty mielenosoitus vuosikymmeneen. Paikalle oli tullut väkeä kaukaakin osoittamaan turhautumistaan hallituksen toimintaa kohtaan. Hallituksen linja pysyi kuitenkin kovana, säästöjä pitää saada ja menoja leikata.

Nyt Englannissa mellakoidaan taas. Vaikka syy mielenilmauksiin ei ole ainoastaan suunnitelluissa säästötoimenpiteissä, vaikuttavat ne kuitenkin vahvasti taustalla. Kynnys tuhota yhteistä omaisuutta, harjoittaa väkivaltaa ja osoittaa kaikkinaista välinpitämättömyyttä muita yhteiskunnan jäseniä kohtaan on matala jo valmiiksi syrjäytyneillä työttömillä nuorilla, jotka elävät ilman tuloja yhteiskunnan marginaalissa ja joiden tulevaisuus näyttää entistä synkemmältä.

Luottamus murenee

Yhteiskunnasta syrjäytyminen on vaarallinen ilmiö. Sen vaarallisuutta on vaikea ymmärtää niin kauan, kun se ei vyöry eteemme kaduilla ja toreilla. On kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tilanne on muuttumassa myös Suomessa. Lisääntynyt maahanmuuttajiin kohdistuva väkivalta on yksi osoitus siitä, että luottamus muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on murenemassa. Koetaan, että oikeus pitää ottaa omiin käsiin.

Mistä luottamuspula sitten johtuu? Viime aikoina maassamme on puhuttu paljon kansan tahdosta ja siitä, missä määrin se näkyy esimerkiksi uuden hallituksen muodostamisessa. Eduskuntavaalien tulos antaa vahvoja viitteitä siitä, että kansa haluaa muutosta suuntaan tai toiseen. Viitteitä on myös siitä, että muutoksia on tulossa. Mutta ovatko ne kansan tahdon mukaisia? Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot tekevät usein aivan erilaista politiikkaa, kuin mitä kansa haluaa. Esimerkiksi tutkija Johanna Kallio on tuonut tämän esille omassa väitöskirjassaan. Kansan tahto ei jostain syystä näy tehdyssä politiikassa. Tämä johtaa väistämättä luottamuspulaan.

Mihin on varaa ja mihin halua?

Voidaan tietysti ajatella, että kansan tahdon ja tehdyn politiikan kohtaamattomuus johtuu siitä, että kansa ei ymmärrä yhtä hyvin talouden realiteetteja kuin asiaan perehtynyt virkamies tai poliitikko. Veroille halutaan vastinetta, mutta aina ei ymmärretä, mitä kaikkea verorahoilla jo nyt kustannetaan. Toiveiden ja todellisuuden välissä on usein miljoonien eurojen kokoinen kuilu. Toisaalta rahan puutteeseen vetoaminen on päättäjille helpompaa kuin tehdyn politiikan perustelu arvovalinnoilla. Tutkija Johannes Kananen puhuu ”meillä ei ole varaa –politiikasta”. Meille kerrotaan, että raha ei kasva puissa. Valtion kassa on tyhjä. Velkasaldo kasvaa. Olemme tuhon tiellä. Jostain pitää säästää. Koko ajan.

Vakavissaan voidaan kysyä, olemmeko tuhon tiellä? Jos meillä ei ole varaa tai halua taata kaikille mahdollisuutta elää turvattua ja ehkä jopa onnellista elämää, mihin se johtaa? Mitä ovat valmiita tekemään ne ihmiset, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta? Ne, jotka eivät koe saavansa tästä yhteiskunnasta mitään hyvää.

Viimeaikaiset uutiset Iso-Britanniasta ovat masentavia. Helsingin Sanomissa (11.8.) Gareth Reader, 30-vuotias nuori Brixtonista toteaa, että ”luottamus on se, mistä Britanniassa on kyse. Ja sitä ei kenelläkään ole juuri nyt. Hallitus ei tule koskaan myöntämään olleensa väärässä.” 21-vuotias Rosie Hopkins Claphamista uskoo elävänsä tulevaisuudessa ”pelon yhteiskunnassa”.

Itse haluaisin elää hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Terveystaloustieteilijät kokoontuivat kesällä Torontossa (Kuva: Ulla Tuominen)

Voiko terveyttä ja parempaa elämän laatua ostaa rahalla? Terveystaloustieteilijä vastaisi epäröimättä: kyllä voi! Terveystaloustieteilijät voivat laskea ja vertailla, miten paljon eri tilanteissa laatupainotettuja elinvuosia voidaan saada terveyspalveluilla ja lääkkeillä. Ongelma on vain se, että rahat loppuvat aina kesken.

Palvelujärjestelmät olivat keskiössä terveystaloustieteen 8. maailmankonferenssissa Kanadan Torontossa heinäkuun alussa. Jokaisessa yhteisluennossa vähintäänkin viitattiin Yhdysvaltain terveysreformiin, jota pohjoisamerikkalaiset pitivät vallankumouksellisena. Kokouksen emämaassakaan kaikki kansalaiset eivät kuulu julkisen sairausvakuutuksen piiriin.

Universaali sairausvakuutus ei toki ole meille eurooppalaisille mikään uutuus, mutta yksityisten vakuutuksen tarjoajien rooli ja uudistuksen kustannuksia rajoittamaan pyrkivät yksityiskohdat ovat kyllä kiinnostavia.

Yhdysvaltojen kustannuspommi

Uhka on sama kaikissa länsimaissa: terveyskustannukset ovat karkaamassa käsistä. Vai onko sittenkään kyseessä uhka? Terveystaloustieteen grand old man, Harvardin yliopiston professori ja useiden Yhdysvaltain presidenttien neuvonantaja Martin Feldstein argumentoi yhteisluonnossa lähes kahden tuhannen osanottajan kuunnellessa hiiren hiljaa jalkapallokentän kokoisessa luentosalissa: jos talous kasvaa ja ihmiset vaurastuvat, ei ole mitään väärää siinä, että terveyteen käytetään enemmän rahaa.

Feldstein toki vaati, että lisärahat on käytettävä vaikuttaviin palveluihin ja ettei palveluita pitäisi rahoittaa veroilla vaan yksityisillä säästöillä ja vakuutuksilla.

Samat ajatukset toistuivat myös muissa puheenvuoroissa. Terveyskustannusten osuuden kasvu heijastaa kansalaisten toiveita. Siinä ei ole kyse tuhlauksesta, erityisryhmien etujen ulosmittauksesta eikä välttämättä edes suurten ikäluokkien ikääntymisestä. Se kuuluu luonnollisena osana vaurastuvien yhteiskuntien kehitykseen. Feldsteinin ja muiden terveysmenojen osuuden kasvattamista kannattaneiden argumentit tuntuivat virkistäviltä suhteessa meikäläiseen keskusteluun, jota tuntuu hallitsevan valtiovarainministeriön kameralismi.

Yhdysvaltojen terveydenhuoltomenojen poikkeuksellisen korkea taso ihmetyttää siksi, että terveystaloustiede on lähtöisin juuri Yhdysvalloista. Kanadalaissyntyisen niin ikään amerikkalaisten presidenttien neuvonantajan Sherry Gliedin mukaan amerikkalainen järjestelmä on paitsi kallis myös tehoton, esimerkiksi eliniän odotteen ja lapsikuolleisuuden valossa. Miksi amerikkalaiset eivät välitä suurista menoista? Voi olla, että poliitikot eivät kuuntele riittävästi terveystaloustieteilijöitä. Amerikkalainen terveydenhoito nojaa yksityiseen bisnekseen, joka on tärkeä osa kansantalouden vaurautta. Siellä halutaan vakuutusyhtiöille asiakkaita ja sairaaloille potilaita siinä missä me toivomme Nokian myyvän lisää puhelimia. Talouskasvua saatetaan pitää tärkeämpänä kuin terveyshyötyä.

Ranskastako esimerkkiä?

Ranska tunnetaan yksikanavaisena julkisena järjestelmänä, joka tuottaa poikkeuksellisen hyviä tuloksia erilaisissa terveysvertailuissa. Tutkija Zeynep Or (IRDES, Institute for Research and Information in Health Economics) pohti, missä ranskalaiset epäonnistuivat, kun menot kasvavat, vaikka niitä on yritetty hillitä. Yrityksistä huolimatta menoja ei ole saatu hillittyä, koska potilaat saavat liikkua järjestelmässä hyvin vapaasti.

Lisäksi lääkäreiden ja hoitajien palkkaus perustuu suoriteperusteisiin korvauksiin. Kansallista koordinaatioita perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon välillä ei ole saatu aikaan.

Pulmana Ranskassa on myös se, ettei perhelääkäreiden toimintaan ole onnistuttu vaikuttamaan toivotulla tavalla. Tämä ilmenee hoitokäytäntöjen suurina alueellisina eroina muun muassa lääkkeiden määräämisessä. Or ehdotti neuvoksi palkka- ja hintasääntelyä, budjettileikkauksia, potilaiden omavastuiden kasvattamista ja julkista järjestelmää täydentäviä vakuutuksia.

Ruotsin opit

Yksi konferenssin sessioista keskittyi yksinomaan Ruotsin terveyspalvelujärjestelmään. Alustajia olivat Birger Carl Forsberg ja Kajsa Westling Tukholman sairaanhoitopiiristä sekä Ruotsin terveyspalvelujärjestelmää arvioineet Peter Smith Imperial Collagesta ja Richard Saltman Emory Universitystä.

Smith ja Saltman suosittelivat varovaisesti Ruotsille keskittämistä: sairaaloiden johtamista liikeyritysten tavoin, suoritustason keskitettyä valvontaa ja yksityisen sektorin hallittua kasvattamista.

Tukholman sairaanhoitopiirin alueella asuu kaksi miljoonaa ihmistä ja piiri työllistää 40 000 terveyspalveluiden ammattilaista. Kajsa Westlingin mukaan Tukholman sairaanhoitopiirissä prosentti kaikista akuuttivastaanottojen asiakkaista käyttää neljänneksen näistä palveluista. Kymmenen prosenttia väestöstä vastaa 79 prosentista kaikista sairaanhoitokuluista. Kuulostaa tutulta: hyvä vertailukohta omalle metropolialueellemme.

Tukholman sairaanhoitopiirin budjetin alijäämä on 2,8 prosenttia. Kajsa Wesling tarjosi perinteisempiä keinoja eli kustannusten karsintaa ja tuottavuuden parantamista. Ruotsalaiset pyrkivät tuomaan palveluita lähemmäs potilaita, kehittämään sähköisiä palveluita, keskittämään erikoissairaanhoitoa, hajauttamaan erikoislääkäripalveluita ja rajaamaan kiireellisen hoidon entistä tarkemmin.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Ruotsin kaltaisessa esimerkillisessäkin maassa voidaan edelleen parantaa palveluiden laatua ja kaventaa terveyseroja, mutta kustannusten kasvua ei voida leikata. Ihmiset myös toivovat sitä, että julkinen valta käyttää enemmän rahaa terveyteen. Pitäisikö valtion yrittää muuttaa ihmisten toiveita? Ehkä omavastuiden kasvattaminen riittäisi.

Tukholman sairaanhoitopiirin ylilääkäri Birger Carl Forsberg vakuutti, että Ruotsissa rahat riittävät terveyspalveluihin. Ehkä meidänkin kannattaisi hakea tähtäyspistettä sellaisesta myönteisestä tulevaisuudesta, jossa hyvillä mielin käytämme nykyistä selvästi enemmän rahaa pääosin julkisiin ja myös täydentäviin yksityisiin terveyspalveluihin.

Terveys on hyvä investointi.

Hennamari Mikkola
Terveysturvan tutkimuksen päällikkö
etunimi.sukunimi@kela.fi

Heikki Hiilamo
Tutkimusprofessori
etunimi.sukunimi@kela.fi

Yhtenä ongelmana on, että lyhytaikaisen työn vastaanottaminen ei kannata, kun palkkatulot vähentävät tarveharkintaisia tukia. Työn päättymisen jälkeen etuuden saajan tulee selvitellä tulojaan ja odottaa uusia sosiaalietuuksien päätöksiä. Tätä tilannetta Heikki Hiilamo on kuvannut osuvasti ”byrokratialoukun” käsitteellä, muun muassa tuoreessa kirjassaan Uusi Hyvinvointivaltio.

Byrokratialoukkua voisi kuvata kertomalla tarinan ”Pentistä” – pitkäaikaistyöttömästä, joka viiden vuoden työttömyysputken jälkeen haluaisi aloittaa työt. Työvoiman palvelukeskuksessa luvataan, että Pentin työllistymistä voidaan tukea maksamalla työnantajalle yhdistelmätukea. Työmaita kiertelemällä Pentti löytää itse tukityöpaikan rakennusalalta.

Toiveikkaana Pentti kertoo uutiset työvoimaneuvojalle. Työvoimaneuvojan monologista Pentti ymmärtää, että hänen pitää pyytää työnantajaltaan yrityksen verotustodistus ja kaupparekisteriote. Paperien saaminen kestää muutamia päiviä ja niiden toimittaminen takaisin työvoimaneuvojalle tuntuu työläältä. Matkan varrella Pentin työinto on jo koetuksella. Hän saa kuitenkin ensimmäisen paperisodan kunnialla suoritettua ja päätös yhdistelmätuen myöntämisestä kolahtaa postiluukusta parin viikon kuluttua työhaastattelusta.

Asumistuen takaisinperintä lannistaa

Työpaikka tarkoittaa, että Pentti saa ensimmäistä kertaa vuosiin palkkakuitin Kelan ja sosiaalitoimen päätösten sijaan. Vaikka työaika on säädösten mukaan vain 85 % normaalista työajasta, tuntuu palkkaraha ruhtinaalliselta. Se on myös sopivasti alle 1 704 euroa kuukaudessa eli Pentin tulot eivät vaikuta hänen avopuolisonsa työmarkkinatuen määrään. Yksi pieni edistys byrokratialoukkujen purkamisessa tapahtuikin viime vuonna, jolloin puolison tulojen vaikutus työmarkkinatukeen lieveni.

Pentti nauttii työstään ja iloitsee, että hänen ei tarvitse täyttää ”työtön, työtön” -kaavakkeita eikä toimittaa tiliotteita ja vuokrakuitteja sosiaalitoimiston etuuskäsittelijöille. Vasta toisen kuukauden alussa työkaveri kysäisee Pentiltä sattumalta, onko hän tarkistuttanut asumistuen määrän. Eipä tietenkään! Ilman työvoimaneuvojan ohjeita Pentti oli vallan unohtanut ilmoittaa Kelaan muuttuneet tulot eli asumistukea on maksettu liikaa. Koska Pentti tarvitsee apua lomakkeiden täyttämisessä, hän lähtee kesken päivän Kelan toimistoon. Kelan palveluneuvojan opastuksella hän täyttää asumistukihakemukseen tietoja ”välitarkistuksen aiheuttavasta muutoksesta”. Palveluneuvoja varoittaa, että päätöksen tekemisessä saattaa kestää parikin kuukautta. Tämä tarkoittaa tietysti, että Pentiltä tullaan tulevaisuudessa perimään takaisin kolmen kuukauden asumistuet.

Asumistuen ja työllistymisen yhteensovittaminen on erityisesti alue, jossa Mika Vuorelan ansiokkaasti kuvaama ”institutionaalinen lannistaminen” on päässyt kukoistamaan. Lannistamisen kulttuurin ydin on Vuorelan mukaan siinä, että etuudensaajilla on muita kansalaisia heikommat ehdot työllistymiselle. Välttääkseen takaisinperintää ja maksujen viivästymistä asumistukea saavan henkilön ei kannata ottaa vastaan lyhytaikaista, keikkaluonteista työtä. Myös vuoden pituisen työsuhteen jäljet voivat olla lannistavia.

Tarjolla pitkäaikaista paperityötä

Kun Pentin 12 kk:n yhdistelmätukioikeus on loppumaisillaan, ei työnantaja uusi hänen työsopimustaan. Koska seuraavan kuukauden toimeentulosta ei ole tietoa, Pentti marssii ensimmäisenä työttömyyspäivänä työvoimatoimistoon. Työvoimaneuvoja tekee maksulausunnon Kelaan, josta tulee päätös viikon kuluttua. Viimeinen palkka riittää hädin tuskin seuraavalle kuukaudelle, koska Pentti päättää ostaa viimein uudet talvikengät ja käytetyn polkupyörän.

Ensimmäinen työmarkkinatuki on maksussa puolentoista kuukauden kuluttua. Sosiaalitoimistossa pyydetään selvitystä viimeisen kuukauden palkkatuloista, joiden oletetaan riittävän myös seuraavalle kuukaudelle. Kelalle pitää maksaa takaisin liikaa maksettua asumistukea 40 euroa kuukaudessa. Yhdistelmätukeen Pentillä ei ole enää oikeutta eikä kokemus byrokratialoukusta houkuta tekemään epävarmoja keikkahommia vuokratyöfirman kautta. Kokoaikaiseen työsuhteeseen ei kannusta ajatus siitä, että puolison työmarkkinatuki alenisi. Niin Pentin arki palaa taas vuoden jälkeen tutulle radalleen: kerran kuukaudessa täytetty kaavake Kelaan ja kahden kuukauden välein hakemus sosiaalitoimistoon.

Rakenteellisen pitkäaikaistyöttömyyden oloissa kaikkia työttömiä ei saada töihin kannustamalla. Ennestään alhaisten perusturvaetuuksien tason alentaminen ei myöskään ole kannustavaa, päinvastoin se voi lannistaa. Hiilamon mukaan työhön voitaisiin kannustaa purkamalla byrokratialoukkuja ja investoimalla sosiaalisiin mahdollisuuksiin, kuten kuntien tarjoamiin työpaikkoihin. Vuorela esitti artikkelissaan Lannistamisesta kannustamiseen (2008), että työllistyvillä henkilöillä olisi mahdollisuus saada määräaikaisesti sekä tulonsiirtoja (kuten asumistukea) että ansiotuloja enemmän kuin nykyiset tulorajat sallivat. Ehkä Penttikin uskaltaisi silloin kokeilla siipiään keikkailevana rakennusmiehenä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lisälukemista:

• Hiilamo, Heikki (2011) Uusi Hyvinvointivaltio. Helsinki: Into kustannus
• Vuorela, Mika (2008) Lannistamisesta kannustamiseen. Työtä haluaville mahdollisuuksia työllistymiseen. Teoksessa Hirvilammi, Tuuli & Laatu, Markku (toim.) Toinen Vääryyskirja – Lähikuvia sosiaalisista epäkohdista. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 41-54.

Sosiaalipoliitikon kysymys kuuluu, miksi tuloerojen on annettu kasvaa? Miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu silloinkaan, kun valtiontalouden kassassa oli ylijäämää? Kysymys riittävästä vähimmäisturvan tasosta on haastava. Ratkaisut ovat ennen kaikkea poliittisia ja ne perustuvat enemmän arvovalintoihin kuin tutkittuun tietoon. Yhden kuvauksen ongelmavyyhdestä tarjoaa Osmo Soininvaara kirjassaan “SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?”.

Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden syyn matalan vähimmäisturvan taustalla: tuottavuusajattelun. Alhaiset vähimmäisetuudet ja niiden liittäminen entistä enemmän yksilön työmarkkina-asemaan liittyvät produktivistiseen hyvinvointivaltioon. Produktivistista hyvinvointivaltiota ohjaa tuottavuuden tavoittelu: kaiken pitää olla tuottavaa tai jopa taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset nähdään työntekijöinä ja kuluttajina. Jopa sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaiden ihmisarvo on yhteydessä siihen, miten asiakas pystyy osallistumaan työmarkkinoille tai kuluttamaan.

Tuottamattomat ihmiset ovat haitakkeita, joiden toimeentuloa ei haluta kustantaa yhteisistä varoista. He ovat ihmisiä, jotka ovat kokonaan yhteiskunnan elätettävinä. Eläkeläiset ovat julkisen talouden ongelma, vammaiset ovat kustannuserä ja työttömät ovat joukosta pudonneita luusereita. Kaikki nämä puhetavat kertovat siitä, miksi vähimmäisetuuksien tasoa ei ole nostettu.

Nuoret toimeentulotuen saajat tuntevat palkkatyön ja koulutuksen korostamisen nahoissaan, kun tuore eduskunnan päätös tulee käytäntöön. Kansanedustajat perustelivat toimeentulotuen leikkauksia sillä, että nuoret pitää saada töihin tai koulutukseen. Ongelmana on, että kaikki eivät siihen pysty. Kaikki meistä eivät ole samalla tavalla tuottavia. Meissä on paniikkihäiriöisiä, päihdeongelmaisia tai eri tavoin elämässä kolhiintuneita, jotka eivät pysty astelemaan tuottavuusajattelijoiden suurissa saappaissa. Osa meistä on syntymästään saakka vammaisia, jotka joutuvat elämään koko aikuisikänsä täyden kansaneläkkeen varassa.

Suomalaisen perustuslain mukaan jokaisella, myös tuottamattomilla henkilöillä on yhtäläinen oikeus välttämättömään toimeentuloon. Joillakin se menee suoraan suoneen ja toisilla lähtömaassa asuvien sukulaisten ruokaan. Suurimmalla osalla vähimmäisetuudet turvaavat kuitenkin juuri sen, mitä tarvitaan ihmisarvoiseen elämään: ravinnon, asunnon, vaatteet ja mahdollisuuden kuulua joukkoon. Kun produktivistisessa hengessä korostetaan aktivointia, kannustavuutta ja sanktioita, rajataan näitä edellytyksiä. Perusoikeuksista tulee ehdollisia, mikä ei ollut niiden alkuperäinen tarkoitus.

Kannustavuus on itsessään kaunis ajatus. Sekä hyvinvointivaltion kustannusten takia että inhimillisistä syistä on tärkeää turvata kaikille työ- ja koulutusmahdollisuudet. Keinot pitää kuitenkin harkita tarkoin. Soininvaara toteaa kirjassaan, että pakko ei toimi. Sosiaalityöntekijänä toimiessani ymmärsin myös, että yhteiskuntaa (sanan alkuosaa painottaen) ei voi rakentaa toisia kyykyttämällä. Pikemminkin ihmisten aktiivisuus ja osallisuus lisääntyy vapauksia ja toimintamahdollisuuksia lisäämällä.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Pienen kylän asukkaat ovat toistensa elämässä tiiviisti mukana. Kun naapuria kohtaa ilo ja onni, ovat pienen kylän asukkaat iloitsemassa hänen kanssaan. Kun naapuria kohtaa suru ja epäonni, ovat pienen kylän asukkaat tukemassa ja lohduttamassa häntä. Pienessä kylässä on tietty sosiaalinen paine tehdä asiat niin, että yhteinen hyvä lisääntyy. Pienen kylän kyläseurassakin on usein voimaa enemmän kuin kaupunkilaisserkun citymaasturissa.

Kuva: Taksiliitto

Mihin tuo kaikki perustuu? Siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Kun naapuri on tuttu, ei hänen traktorinsa takalevyyn kehtaa spreijata, että aja lujempaa tollo. Vaikka ehkä näin ajattelisikin. Tuttuuteen perustuvat myös hyvät asiakassuhteet pienen kylän pieneen kauppaan ja pankkiin. Pankissa ei tarvitse näyttää henkilöllisyystodistusta ja kauppias kättelee tullessaan vastaan kylän raitilla. Tällainen tuttuuteen perustuva asiakaspalvelu on häviävä luonnonvara. Pienissä kylissä ei ole enää pieniä kauppoja eikä pieniä pankkeja, joissa tieto leviäisi ja naamat tulisivat tutuiksi.

Tuttuus ei toki aina ole hyvästä. Ei etenkään silloin, kun kaupan täti tietää asiasi paremmin kuin sinä itse. Visainen kysymys kuuluukin, kumpi on parempi? Onko parempi, että tuttu kaupan täti luottaa, että maksat ostoksesi ensi kerralla, kun lompakko muistuu mukaan vai se, että hän tietää sinusta juuri sen verran, kuin New Yorkin pormestarista?

Asiakassuhteet sähköistyvät

Kelassa tämä kysymys kiertyy monenkin menossa olevan muutoksen ympärille, mutta nostan tässä esiin kaksi. Ensimmäinen muutos koskee Kelan järjestämiä kuljetuspalveluja. Niissä ollaan siirtymässä sähköiseen tiedonsiirtoon, mikä merkitsee monien taksia kulkemiseensa tarvitsevien kohdalla tuttujen asiakassuhteiden päättymistä.

Toinen vastaavanlainen muutos koskee vammaisten tulkkipalveluja, joiden järjestäminen siirtyi Kelan vastuulle 1.9.2010. Molemmissa tapauksissa palvelu tulee vastaisuudessa tilata tutun palveluntuottajan sijasta erityisistä välityskeskuksista, ellei sitten satu olemaan suunnattoman varakas, että voi tehdä mitä haluaa. Ja suurin osa vammaisista ei ole.

Mitä muutos merkitsee ”asiakkaan” näkökulmasta? Se on kysymys, jota ei ole mielestäni kunnolla kysytty. Millainen merkitys on tutulla palveluntuottajalla asiakkaalle? Kerron yhden tarinan, joka voisi hyvinkin olla totta.

Kuvitteellinen, mutta tosi tarina

Leila on sairaseläkkeellä oleva ”monisairas”. Hän käyttää lääkäripalveluja jopa useampaan kertaan viikossa ja tarvitsee kulkemiseensa erityiskulkuneuvoa, tässä tapauksessa taksia huonojen jalkojensa ja heikon sydämensä takia. Hänellä on tuttu autoilija, jonka palveluun hän luottaa. Asiakassuhde perustuu palvelun laatuun, molemminpuoliseen luottamukseen ja jatkuvuuteen, sillä hinta on kaikille sama, eikä alennuksia anneta.

Leila ei kuitenkaan ole Kelan kriteerien mukaan vaikeasti vammainen. Vastaisuudessa hänen tulisi tilata jokainen Kelan korvaama kuljetuspalvelu tilausvälityskeskuksesta. Pystyykö hän tällöin luottamaan siihen, että satunnainen taksinkuljettaja haluaa tai ehtii auttamaan häntä löytämään sairaalassa oikealle osastolle. Jaksaakohan kuljettaja olla kiinnostunut edes siitä, mitä viidensadan kilometrin päässä asuvan tyttären perheen koiralle kuuluu tänään? Muita sosiaalisia kontakteja lääkäreitä ja hoitajia lukuun ottamatta Leilalla ei viikon aikana ole. Tutun kuljettajan kanssa olisi mukava vaihtaa kuulumisia.

Kelan näkökulmasta ei tieto asiakkaan tyttärentyttären puudelin pieleen menneestä trimmauksesta ole relevantti. Mutta mikä sitten on? Onko tärkeää se, että asiakas kokee, että häntä palvellaan, vai se, että hän saa palvelun järjestämistavasta riippumatta. Ja onko vastaus kaikkien kansalaisten kohdalla sama? Kun palveluja tuotetaan ajatuksena asiakkaiden yhtäläinen kohtelu, eivät asiakkaat ehkä aina olekaan keskiössä. Veronmaksajillekaan säästöjä ei välttämättä synny, vaikka niillä haluttaisiinkin uudistuksia perustella. Voidaankin kysyä, kuka uudistuksista oikein hyötyy. Viime kädessä ehkä pääomasijoittaja, jota kukaan ei tunne ja jota kukaan ei ole nähnyt. Sitä eivät pienen kylän asukkaat pitäisi edes pienesti hyvänä asiana.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Ensi huhtikuun eduskuntavaalit tulevat olemaan siinä mielessä mielenkiintoiset, että todennäköisesti Kehittyvien Maakuntien Suomi ei ole aivan samalla painolla mukana hallitusohjelman kirjoittamisessa kuin viimeksi. Mutta asiat taitavat sittenkin olla valtakunnassa liian hyvin. Nyt kun eduskuntavaaleista on tulossa ainakin julkisuuteen nähden entistä korruptiovapaammat, niin uusien puolueiden poliittinen agenda tuntuu olevan täynnä kovin triviaaleja asioita, kuten pitääkö ruotsin kielen asemalle tai maahanmuuttopolitiikalle tehdä jotain Suomessa?

Hätäisempi ihminen voisi luulla, että isompiakin huolia löytyisi. Kelassa vieraili jokin aika sitten kansainvälisiä asiantuntijoita antamassa oman arvionsa suomalaisen yhteiskunnan tilasta (lue tiedote tai lataa pdf). Sen perusteella Suomessa pitäisi nyt puhua tuloerojen ja köyhyyden kasvusta, terveyserojen kasvusta, nuorten asemasta, sosiaalipoliittisten järjestelmien sukupuolivaikutuksista ja eläkepolitiikasta. Tiivistetysti sanottuna: Nyt pitäisi pohtia, haluammeko olla pohjoismainen hyvinvointivaltio vai emme. Jo nyt Suomea käytetään varoittavana esimerkkinä maasta, jossa osapuilleen kaikki sosiaalisen hyvinvoinnin indikaattorit osoittavat alaspäin.

No, onneksi yksi televisioitava vaalikeskustelu voidaan aina täyttää iänikuisella pohdinnalla siitä, pitääkö Suomen liittyä Natoon vai ei.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi