Poliittista tahtoa löytyy aina kun pelastetaan pankkeja, Soneraa tai nyt Kreikkaa. Aina välillä sosiaaliturvan tutkijan mieleen väkisinkin hiipii ajatus siitä, miten hienoa olisi, jos poliittista tahtoa löytyisi myös muihin ongelmiin.

Ajankuluksi päätin laskea, millainen summa poliittista tahtoa vaadittaisiin esimerkiksi Suomen köyhyysvajeen poistamiseen. Köyhyysvajeella tarkoitetaan sitä, kuinka paljon keskimäärin pienituloisuusrajan alla olevien kotitalouksien tulot jäävät köyhyysrajasta.

Vuonna 2008 pienituloisuusraja Suomessa oli kulutusyksikköä kohden
13 758 euroa Tilastokeskuksen mukaan. Samana vuonna Suomessa oli 693 955 pienituloisuusrajan alle jäävää henkilöä, joiden mediaanitulot olivat 11 454 euroa. Yksinkertaisella vähennyslaskulla voimme havaita, että köyhien köyhyysvaje oli keskimäärin 2 304 euroa (13 758 € –
11 454 €). Näin ollen pienituloisuuden poistamiseen tarvittava rahamäärä olisi 693 955 x 2 304 € = 1 598 872 320 € ≈ 1,6 miljardia euroa. Sehän on suunnilleen sama summa, joka nyt lainataan Kreikalle.

Löytyisikö Suomesta poliittista tahtoa kysyä Kreikka-lainan myöntäviltä pankeilta, että saisimmeko saman summan lainaksi itsellemme, jotta voimme poistaa omasta maastamme köyhyyden?

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Instituutioiden hoitaman köyhyyden tasapaino horjahtaa heti, kun joku istuu maahan ryppyinen pahvimuki kourassaan. Romaniasta ja Bulgariasta saapuneet romanit ovatkin olleet kova pala suomalaisille veronmaksajille. Hyvinvointivaltion kansalaisten ensimmäinen reaktio on huutaa apuun kaupunkia, valtiota, kirkkoa tai mitä tahansa ”köyhien auttamiseen tähtäävää toimenpideohjelmaa”. Suomalainen haluaa ajatella, että joku ottaa vastuun tästä ihmisryhmästä eikä omia käsiä tarvitse liata kerjäläisten kohdalla.

Romanit ovat osoittaneet syrjityn vähemmistöryhmän mentävän aukon EU-lainsäädännössä. Mikään taho ei ota suomalaisten peräänkuuluttamaa vastuuta. Samalla internetin keskustelupalstoilla leviää romanien vastainen vihapuhe. Koveneva asenne näkyy myös nopeutetuissa turvapaikkapäätöksissä ja Helsingin kaupungin päätöksissä. Ammatikseen kerjääviä ihmisiä ei haluta Suomeen.

Kun katselen kylmässä kyhjöttävää ihmistä, en voi kuvitella, että joku valitsee vapaaehtoisesti kerjäämisen. Uskon, että kotimaassa odottaa vielä surkeammat elinolot – ilman toivoa ohikulkijan tiputtamista kolikoista. Minä nostan hattua kerjäävälle romanille. Istumalla hän tekee näkyväksi ihmisten ja kansojen väliset tuloerot. Ero tulee näkyväksi joka kerta, kun pahvimukin ohittaa muotiliikkeiden muovipusseja kantava suomalainen. Äärimmäinen köyhyys ei enää ole poissa silmistä, vaan meidän jokaisen vastuulla.

Samankaltaisia ajatuksia esittää myös Kimmo Oksanen viime vuonna ilmestyneessä pamfletissaan “Kerjäläisten valtakunta“. Siitä löytyy tietoa erityisesti suomessa kerjäävien romanien tilanteesta Suomessa ja muualla Euroopassa. Toinen viime syksyn uutuus “Kerjääminen eilen ja tänään” (toimittanut Mäkinen ja Pessi) avasi silmiäni laajemmin kerjäämisen historiaan ja niihin oikeudellisiin mahdollisuuksiin, joita tämänhetkinen yhteiskunta tarjoaa. Susan Kuivalainen kirjoittaa erityisen mielenkiintoisesti romanikerjäläisistä ja sosiaalipolitiikasta: kenen pitäisi auttaa ja miten? Suosittelenkin tarttumaan näihin kirjoihin, jos kaupungilla liikkuvat romanikerjäläiset askarruttavat.

Tuuli Hirvilammi
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Suomessa teemavuoden tapahtumat tuovat mukanaan ainakin paljon puhetta köyhyydestä. Köyhyydestä puhuminen ei sinänsä ole uusi asia. Julkiseen keskusteluun suomalainen köyhyys nousi 1990-luvun laman oloissa. Tuolloin kirkon ja kansalaisjärjestöjen aktiivinen toiminta ja ohjelmatyö välittyivät myös poliittiselle agendalle. Vuonna 1998 niin sanotun Nälkäryhmän esitys siitä, että vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeisen hallituksen tulisi laatia ohjelma köyhyyden torjumiseksi, toteutui pääministeri Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmassa. Tämän jälkeen köyhyys on mainittu kaikissa myöhemmissä hallitusohjelmissa. Lisäksi Euroopan unionin avoimen koordinaation menetelmään sisältyvät köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaiset kansalliset toimintasuunnitelmat ovat tarjonneet ohjelmallista jatkuvuutta köyhyyden torjumiseksi.

Niin sanotuista köyhyyspaketeista muodostui 2000-luvun alusta lähtien uudenlaisen köyhyyspolitiikan lippulaivoja. Ne olivat köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisia toimenpideohjelmia, joilla pyrittiin kohdistamaan apu “kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tukemiseksi”. Köyhyyspaketteja toteutettiin vuosina 2001, 2005 ja 2006. Köyhyyttä näillä paketeilla ei kuitenkaan onnistuttu torjumaan.

Tämän jälkeen suurimmat odotukset ladattiin valtioneuvoston kesäkuussa 2007 asettamaan sosiaaliturvan uudistamiskomiteaan (Sata-komitea), jonka tehtävänä oli laatia hallitusohjelman mukaisesti ehdotus sosiaaliturvan kokonaisuudistuksesta. Hallitusohjelman mukaan uudistuksen “tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa”. Komitean loppumietinnössä köyhyyden torjuminen ei kuitenkaan nouse edes retorisella tasolla keskeiseksi päämääräksi. Esimerkiksi mietinnön tiivistelmästä köyhyyden vähentämisen tavoite on syystä tai toisesta jäänyt mainitsematta.

Voidaan tietysti vain arvailla, johtuuko köyhyydestä puhumattomuus siitä, että komiteassa oli tiedossa, että jo päätetyillä tai ehdotetuilla toimeentuloturvan riittävyyttä koskevilla toimenpiteillä ei ole mainittavia välittömiä köyhyyden vähentämisvaikutuksia.

Köyhyysaste on jämähtänyt Suomessa 1970-luvun tasolle. Tarvetta köyhyydestä puhumiselle siis on. Samalla kuitenkin tarvitaan myös kuuntelijoita, jotka ovat valmiita ja halukkaita myös tekoihin – toivottavasti myös sellaisiin, joita Sata-komitea ei saanut aikaan.

Mikko Niemelä
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Linkkejä:
www.stopkoyhyys.fi
www.2010againstpoverty.eu