Kuva: Kelan kuva-arkisto

Sairauspäivärahan määrä lasketaan pääsääntöisesti edellisen vahvistetun verotuksen työtulojen mukaan. Kotihoidon tuella lastaan hoitavalla ei verotuksessa vahvistettuja työtuloja päivärahan määräytymisen tarkasteluvuonna ole kuitenkaan välttämättä ollut lainkaan taikka ne ovat vähäisiä. Tuon verotusvuoden tulot ovat saattaneet koostua tyystin vanhempainpäivärahoista tai pelkästä kotihoidon tuesta, joita ei kuitenkaan hyväksytä ansiosidonnaisen sairauspäivärahan laskentaperustaksi. Perhevapaalla oleva putoaa tällöin sairauspäivärahan minimirahalle, joka vuonna 2010 on noin 22 euroa arkipäivältä. Lisäksi minimipäiväraha maksetaan vasta 55 kalenteripäivän omavastuuajan jälkeen, kun normaalisti omavastuuaikaa ovat vain sairastumispäivä ja sitä seuraavat yhdeksän arkipäivää.

Vastaavat säännökset koskevat myös muita pienituloisia ja tulottomia ryhmiä kuin kotivanhempia. Näiden ryhmien sairauspäiväraha poistettiin vuonna 1996 kokonaan pohjautuen siihen ajatukseen, että ihmiset, joilla ei ennen sairastumistaan ollut tuloja, eivät niitä tarvitse myöskään sairastuttuaan. Vuonna 2002 säännöksiä lievennettiin siten, että tulottomat ja pienituloiset voivat saada minimipäivärahan, mutta vasta tuon 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Vähimmäismääräisen sairauspäivärahan omavastuuajan lyhentäminen on sosiaaliturvan uudistamista pohtineen SATA-komitean ehdotusten listalla, mutta nähtäväksi jää, kuinka ehdotuksen lopulta käy.

Sairauspäiväraha voidaan myöntää myös edeltävän etuuden perusteella, jos tämä etuus on työttömyysetuus, opintoraha tai kuntoutusraha ja etuutta on maksettu sairastumista edeltävän neljän kuukauden aikana. Työttömyysetuutta saaneilla sairauspäiväraha on vähintään 86 prosenttia työttömyyskorvauksesta. Opiskelijoilla päiväraha on vähintään opintorahan suuruinen, kuntoutusrahaa saaneilla vastaavasti. Perhe-etuutta ei sen sijaan nykyjärjestelmässä hyväksytä tällaiseksi edeltäväksi etuudeksi. Edellä mainitut voimassa olevat säännökset saattavat johtaa kohtuuttomilta kuulostaviin tilanteisiin.

Esimerkki 1. Henkilö A, joka on hoitanut lastaan kotona melkein kolme vuotta ja juuri palaamassa töihin, sairastuu pitkäaikaiseen sairauteen vähän ennen hoitovapaansa loppua. Hänen sairauspäivärahakseen tulee tällöin tuo minimipäiväraha, joka lisäksi maksetaan vasta 55 päivän omavastuuajan jälkeen. Sen sijaan jos henkilö A olisi ehtinyt palata töihin ja sairaus olisi todettu vasta hänen oltuaan töissä vähintään kuukauden verran, hänen päivärahansa voitaisiin juuri työnteon aloittaneita koskevan poikkeussäännön mukaan laskea näiden uusien työtulojen mukaan, mikäli työ olisi jatkunut vähintään puoli vuotta. Ero päivärahan suuruudessa voi keskituloisellakin olla useita kymmeniä euroja päivässä, mikä tekee jo viikossa satoja euroja. Aikamoinen lovi lapsiperheen budjetissa!

Esimerkki 2. Kotihoidon tuella lapsiaan hoitava henkilö B sairastuu. Sen vuoden lopussa, jolloin henkilö B on ollut perhevapailla vajaat kaksi vuotta, lääkäri keskustelee hänen kanssaan ohimennen sairausloma-asioista. Henkilö B ei kuitenkaan koe sillä hetkellä tarpeelliseksi ryhtyä hakemaan sairauspäivärahaa – hänhän hoitaa nyt lapsiaan eikä halua mieltää itseään ensisijaisesti sairaaksi vaan olettaa palaavansa lähiaikoina töihin. Seuraavan vuoden alussa käy ilmi, että sairaus onkin pitkäkestoisempi kuin aiemmin on luultu, ja sairauspäivärahan hakeminen on sittenkin ajankohtaista. Tällöin havaitaan, että henkilö B on oikeutettu – 55 päivän omavastuuajan jälkeen – vain minimipäivärahaan, koska päivärahan laskennan perustana olevana verovuonna henkilön B tulot koostuivat ainoastaan vanhempainpäivärahoista ja kotihoidon tuesta. Jos henkilö sen sijaan olisi hakenut sairauspäivärahaa jo edellisen vuoden puolella, päivärahan laskennan perustana käytetty verovuosi olisi ollut vuotta aikaisempi, jolloin henkilö B oli työelämässä ja ansaitsi työtuloja.

Erotus saattaa jälleen olla useita kymmeniä euroja päivässä. Tosiasia on, että tällaisessa tilanteessa kotivanhemman kannattaa miettiä keinoja, joilla sairauspäivärahaa saisi jotenkin suuremmaksi. Hän voisi esimerkiksi ensin ilmoittautua työttömäksi ansiosidonnaista työttömyyskorvausta saadakseen – tuo korvaushan lasketaan perhevapaa-aikaa edeltävien tulojen perusteella. Riittävän kauan työttömänä oltuaan henkilö voisi hakeutua sairauspäivärahalle, joka nyt myönnettäisiinkin työttömyyskorvauksen määrään sidottuna. Sosiaaliturvajärjestelmän ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista kannustaa ketään tämäntyyppiseen kikkailuun.

Sairastumisen jälkeen menot usein kasvavat. Lisäksi lapsiperheiden talous on usein viritetty tiukimmilleen juuri hoitovapaa-aikana. Useimmin kotona lapsia hoitaa äiti, ja monissa perheissä lasketaan tarkkaan, kuinka kauan perheellä on varaa lasten kotihoitoon ennen kuin äidin täytyy palata työelämään. Äidin sairastuminen ja etenkin sen epäonninen ajoittuminen voi ajaa perheen yllättävään ahdinkoon. Kuinka moni hoitovapaalla oleva tai sen sopivaa pituutta aprikoiva mahtaa osata ennakoida hoitovapaan aikana sairastumisen taloudellisia seurauksia?

Haasteena yksinkertaistaminen

Kotivanhempien heikko sairausturva on yksi esimerkki siitä, kuinka järjestelmän monimutkaisuus ja hajanaisuus voi johtaa yllättäviin ja epäoikeudenmukaisilta kuulostaviin tilanteisiin. Kaikkia eteen tulevia tilanteita on mahdotonta ennakoida siten, että osaisi toimia etukäteen itselleen edullisella tavalla, jotta olisi myöhemmin oikeutettu etuuteen, jota ei aikaisemmin edes osannut aavistaa tarvitsevansa. Vähintäänkin tähän tarvittaisiin melkoista sosiaaliturvan asiantuntemusta.

Kyse ei ole sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Ihmiset pyrkivät luontaisesti turvaamaan ja yleensä maksimoimaankin toimeentulonsa käytettävissä olevilla välineillä. Universaali sosiaaliturvajärjestelmä saa oikeutuksensa osittain siitä, että jakoperusteet koetaan reiluiksi ja helposti ennakoitaviksi. Haastetta on siis sekä kansalaisten sosiaaliturvaosaamisen lisäämisessä että järjestelmän viemisessä yhä selkeämpään ja oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Tiedätkö sinä, onko selustasi turvattu sairastumisen varalta?

Jenni Blomgren
Erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina puhuttu paljon kahtiajakautumisesta. Suomi on alueellisesti jakautumassa ”rikkaaseen etelään ja köyhään pohjoiseen” sekä ”menestyviin kaupunkiseutuihin ja kuoleviin haja-asutusalueisiin”. SATA-komitea naulasi loppumietinnössään oman teesinsä, mitä tulee sosiaaliturvan kahtiajakautumiseen: ansioturvaa on suojeltava ja kehitettävä, kun taas perusturvan kohdalla pelkkä kehittäminen riittää.

Myös naiset ja miehet odottavat edelleen palkkatasa-arvon toteutumista – ja todennäköisesti sitä saadaan odottaa vielä pitkään. Noin 700 000 suomalaista elää kotitalouksissa, joissa käytettävissä olevat ekvivalentit vuositulot ovat alle 13 758 euroa. Tämä käsitehirviö tarkoittaa suomeksi sitä, että tuossa rahamäärässä menee yksinasuvalla raja köyhyyden ja ei-köyhyyden välillä. Meitä luokittelevia rajoja voidaan vetää rajattomasti. Osa pääsee Jerryn tavoin lentämään ensimmäisessä luokassa ja toiset joutuvat tyytymään Elainen kanssa turistiluokkaan.

Tämänhetkinen finanssikriisi, taantuma tai lama – vähemmän rakkaillakin lapsilla voi olla monta nimeä – on nostanut esiin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Jaakko Kiander ja Heikki Taimio Helsingin Sanomien vieraskynässä (17.2.2010) toivat esiin sen, että kukaan ei osaa varmuudella sanoa, mitä talouden kasvulle tulee tapahtumaan. Voimme kokea parhaimmassa tapauksessa nopean kasvunajan, kuten viime laman jälkeen tai pahimmassa tapauksessa kasvua ei tulekaan, jolloin olemme supistuvan talouden haasteiden edessä.

Viime laman jälkeistä nousua siivitti Nokian menestys. Tällä hetkellä ei ole näkyvissä samanlaista talouskasvun veturia, mutta toisaalta kuka tietää millaisia innovaatioita suomalainen yrityselämä tulee keksineeksi lähivuosina? Viimeksi nousimme lamasta karrikoidusti sanoen siten, että kännyköiden myötä menetimme viimeisenkin tekosyyn olla tavoittamattomissa ilman, että se herättää tavoittelijassamme epäilyksiä. Todellisen kasvun avain oli – edelleen karrikoidusti puhuen – että puhelimella piti olla muutakin käyttöä kuin soittaminen ja vastaaminen. Siihen tuli toimintoja, jotka korvasivat videot, korvalappustereot ja pöytätietokoneet. Niin, miksei nyt voisi ilmaantua jotain vastaavaa innovaatiota?

On kuitenkin syytä varautua myös siihen, että tulevina vuosina meillä on vain niukkuutta jaettavaksi. Tällöin joudumme esittämään useita kysymyksiä: Pystymmekö tarpeen vaatiessa luopumaan ykkösluokan paikasta, vaikka tietäisimme, mitä menetämme? Voimmeko tehdä turistiluokasta viihtyisämmän, jotta siellä matkustavilla olisi siedettävämmät olot? Joku voisi jopa kysyä, pitääkö meidän edes lentää sen aiheuttaman hiilijalanjäljen vuoksi? Roomalaisetkin valtasivat muinoin koko tunnetun maailman jalkaisin.

Ilpo Airio
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi