Joutilaisuus. Tom Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan Joutilaisuuden ylistys (2006) siitä, miten meidän pitäisi osata ottaa rennommin ja nauttia elämästä. Hän kyseenalaistaa nykyiset työmarkkinoiden valtarakenteet, jotka ajavat ihmiset tekemään yhä enemmän työtä ja kiirehtimään jopa vapaa-ajallaan. Joutilaisuuden hän näkee ihmiselle luontaisena tapana viettää aikaa. Pitkään nukkuminen on nautinnollista, syömiseen pitäisi käyttää paljon aikaa ja silkkaan laiskotteluunkin tulisi säästää muutama tunti päivästä. Hodgkinsonin mukaan meillä tulisi olla nykyistä enemmän rohkeutta päättää omasta ajankäytöstämme. Voisimme ehkä paremmin, jos uskaltaisimme myöhästyä töistä (tosin sen varalle on keksitty joustava työaika) tai nauttia silloin tällöin lounaan pidemmän kaavan mukaan (mikä ei luonnollisesti ole mahdollista työpaikkaruokaloissa). Joutilaaksi heittäytyminen ei ole kuitenkaan niin helppoa, miltä Hodgkinson saa sen kuulostamaan. Se on itse asiassa perin juurin vaikeaa.

Laiskuus. Yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Kuinkahan moni meistä kehtaa työpaikalla aamukahvin ääressä todeta, että tulipa sitten eilen illalla lojuttua useampi tunti sohvalla tekemättä mitään? Ei tullut lähdettyä lenkille tai kokattua perheelle kukkoa viinissä. Kuinkahan moni meistä itse asiassa edes pystyy aidosti laiskottelemaan, tekemään ei yhtikäs mitään? Mielessä pyörii yleensä aina ainakin tuhat tekemätöntä asiaa. Pakastinkin pitäisi sulattaa ja auto pestä. Ja miksi siirtäisit huomiselle sen, minkä pystyt tekemään jo tänään? Vanha sanontakin sanoo, että elämä ei laiskoja elätä.

Kiire, kiire, kiire. Ei siis vain kiire, vaan ihan järkyttävä kiire. Nyt ei ehdi, eikä oikein huomennakaan, mutta ehkä ensi viikolla. Tai odotapas, silloinkin on kiire. Ja sen jälkeen vasta kiire onkin. Kiire ei tunnu loppuvan koskaan. Hodgkinson kirjoittaa kirjassaan siitä, mistä jatkuva kiireen tuntu on peräisin. Hänen mukaansa työntekijöistä on tehokkuuden nimissä vähä vähältä ja tieten tahtoen kitketty erilaiset luontaiset paheet, kuten laiskottelu. Meille on tarjolla täytettyä voileipiä ja take out -kahvia, jotta emme tuhlaisi aikaa syömiseen. Voimme kiirehtiä kuuma kahvimuki kädessä aamulla metroon tai bussiin, syödä ja hoitaa päivän ensimmäiset työtehtävät jo ennen kuin saavumme työpaikalle. Kaikkinainen joutilaisuus on pahasta. Kuten tiedämme, parhaat ajatukset syntyvät usein silloin, kun annamme mielemme ja kehomme rauhoittua. Helpoiten se tapahtuu reporankana sohvalla maaten. Mutta kuinka monen työpaikalla on sohva, johon voisi uppoutua ajattelemaan? Tai vaikka sellainen olisikin, se lienee tuotu sinne vain siksi, että voisimme käydä jatkuvaa henkistä taistoa luontaisia paheitamme vastaan. Ahkeruus olkoon ilomme!

Aikapula. Moni meistä haaveilee muutamasta ylimääräisestä tunnista päivässä. Tuntuu, että päivän tunnit eivät riitä kaiken sen tekemiseen, mitä on suunnitellut. Arki-iltaisin ihmettelemme, minne se päivä taas meni. Maanantaiaamuisin, silmät puoliummessa, halajamme viikonlopun perään, joka tuntuu menneen yhdessä hujauksessa. Kolmikymppinen tietotyöläinen odottaa eläkkeelle pääsyä, koska silloin olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin nyt ei ole aikaa. Yhä useampi meistä kärsii aikapulasta. Haluaisimme enemmän aikaa, jotta voisimme olla perheemme kanssa, harrastaa ja viettää kiireetöntä vapaa-aikaa. Haaveilemme lyhyemmästä työpäivästä. Uskomme, että se lisäisi hyvinvointiamme. Hodgkinsonin mukaan näin onkin. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä tehdä enempää työtä, mihin motivaatio riittää. Aikansa voi käyttää paremminkin. Voi olla jouten, hättäilemättä.

Elä hättäile. Espoon Omenan kauppakeskuksen Citymarkettiin on perustettu hidas kassa. Helsingin Sanomat raportoi asiasta 12.10.2011 lehdessään. Ajatus hitaasta kassasta syntyi alun perin siitä, että Aalto ylipiston Design Factory ja Tekesin Mind-hanke kokosivat yhdessä Kehitysvammaisten palvelusäätiön kanssa ryhmän kehitysvammaisia, jotka sitten toivat esille omia unelmiaan ja näkemyksiään yhteiskunnasta. Yksi esille tullut toive oli se, että kauppojen kassoilla olisi vähemmän kiirettä ja stressiä. Silloin hekin voisivat käydä ostoksilla ilman avustajaa. Elä hättäile –kassan ovat löytäneet myös muut kuin kehitysvammaiset. Asiakkaiden mukaan on mukavaa, kun kassajonossa on aikaa rupatella toisten kanssa ja kassahenkilökunnalla on aikaa palvella. Ei ole kiire pois perässä tulevien alta. Kukaan ei töni kärryjen kanssa. On odottamista, paikallaan olemista, ei minkään tekemistä. On aikaa.

Slow down. Kiireestä on tullut trendikästä. Tulee olo, että jos ei ole kiireinen, ei ole myöskään tärkeä. Liiallinen kiire ei kuitenkaan ole kenellekään hyväksi. Jatkuvasti nopeutuva elämänrytmi uuvuttaa. Ihminen palaa loppuun. Ellei hän osaa hidastaa ajoissa. Downshiftata. Hypätä pois oravanpyörästä. Tänä päivänä ei voi olla törmäämättä hitaamman elämän puolestapuhujiin. Naistenlehdissä on juttuja ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä. Kuvissa on naisia ja miehiä kumisaappaat jalassa. Taustalla on puutarha, komposti ja viisimetrinen auringonkukka. On myös heitä, jotka päättävät siirtyä pois ahdistavasta ja stressaavasta työstä ja kiivetä sen sijaan maailman korkeimmalle vuorelle. (Se lienee heidän mielestään vähemmän stressaavaa.) Täydellinen elämänmuutos voi olla joillekin ainoa keino selvitä. Toisille riittävät joutilaat hetket. Siis ne, joita raivataan kalenteriin, jahka on saatu ensin tehtyä se yksi asia. Ja sitten vielä se toinen…

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kuva: Kelan kuva-arkisto

Käytössämme olevaa aikaa voidaan mitata monin eri tavoin, mutta helpointa sen seuraaminen on kellosta. Muistan, kun sain kouluun mennessäni ensimmäisen rannekelloni. On vaikea uskoa, että päivät ovat yhtä pitkiä kuin silloin, sillä ne tuntuvat tätä nykyä paljon lyhyemmiltä. Mutta minä kuulunkin niihin, jotka elävät elämän ruuhkavuosia pienen lapsen ja ”remontoijan unelman” kanssa. Kirkan tavoin voisin lauleskella, että ”kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien”. Minulla ei tosin ole päivässä kovin montaa hetkeä, jolloin ehtisin harrastaa laulamista, saati mitään muutakaan.

Pienten lasten perheissä aika on kortilla. Äidit tekevät töitä siinä missä isätkin, ja yhteistä vapaa-aikaa on vähän. Samaan aikaan rakennetaan uraa, perhettä ja omakotitaloa. Saa olla aikamoinen fakiiri, että onnistuu ujuttamaan tuon kaiken 24 tuntiin. Toisaalta on niitä, joilla aikaa on yllin kyllin. Voisi kuvitella, että koska esimerkiksi eläkeläisillä ja työttömillä aikaa ei kulu työn tekemiseen ja työmatkoihin, he kylpevät ajan yltäkylläisyydessä kuin Roope Ankka rahakasoissaan konsanaan.

Näin ei tietenkään ole. Sekä eläkkeelle että työttömäksi jäämisessä on kaksi yhteistä piirrettä. Vaikka vapaa-ajan määrä kasvaa, mielekästä tekemistä ei välttämättä löydy. Toinen yhteinen piirre on tulojen pieneneminen. Kun aikaa olisikin käyttää mieluisiin asioihin, ei siihen välttämättä ole varaa. Jos työmarkkinatuen varassa elävällä työttömällä on käytössään pakollisten asuin- ja ruokamenojen jälkeen noin viisi euroa päivässä (jos sitäkään), ei siinä paljon matkustella tai ostella uusia harrastusvälineitä.

Kovin yllättävää ei olekaan se, että raha määrittää ajankäyttöämme jopa enemmän kuin se, kuinka paljon vapaa-aikaa meillä on käytössä. Vuonna 2006 tehdyssä European Social Survey -kyselyssä kysyttiin, koemmeko, että meillä ei ole aikaa tehdä sellaisia asioita, joista nauttisimme. Työssäkäyvillä ja kotiäideillä/-isillä melko luonnollisestikin tällaista aikaa tuntuu olevan vähemmän kuin esimerkiksi eläkeläisillä, opiskelijoilla ja työttömillä. Työmarkkina-asemaa suurempi merkitys kysymyksen kannalta on kuitenkin sillä, miten hyvin ihminen kokee pärjäävänsä taloudellisesti. Jos elämä on pelkkää kitkuttamista, oli sitten työssäkäyvä, työtön, eläkeläinen tai kotiäiti/-isä, aikaa tuntuu olevan jostain syystä vähemmän niille asioille, joista nauttii.

Tässä tapauksessa ei tarvitse olla fakiiri, että tajuaa, miksi näin on. Vaikka Kirka laulaa, että aikaa ei pysty lahjomaan, sen ostaminen tuntuu olevan osa nykymenoa. Puheaikaa voi ostaa, samoin nettiaikaa. Voi ostaa palveluja, esimerkiksi siivousta, jolloin aikaa jää enemmän omille harrastuksille. Koiranulkoiluttamisen voi ulkoistaa ja ruokaostokset tilata kotiin. Ilman rahaa et osta aikaa, etkä paljon muutakaan. Tamppaat itse mattosi, peset ikkunasi, teet ruokasi ja ulkoilutat koirasi. Aikasi menee tarjousten perässä juoksemiseen ja arjesta selviytymiseen.

European Social Surveyn tulosten mukaan meillä on enemmän aikaa tehdä asioita, joista nautimme, kun kukkarossa on muutakin kuin se kuuluisa matti. Yhteiskunnan tasolla se tarkoittaa sitä, että tuloerojen kasvaessa kasvavat erot myös ajankäytössä. Kun parempituloiset ostavat itselleen vapaa-aikaa niiltä, joilla ei ole varaa nauttia siitä, emme ole kaukana luokkayhteiskunnasta. Siis siitä yhteiskunnasta, jossa raha (ja vain raha) tekee onnelliseksi.

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaa sosiaalipolitiikan ja ajankäytön kytköksistä.