Onko aika toisille kalliimpaa kuin toisille?

Osmo Soinivaara kirjoittaa 4.5.2012 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä demokratiasta, hierarkiasta ja markkinoiden toiminnasta. Hänen kirjoituksensa on osin vastine Björn Wahlroosin kirjalle Markkinat ja demokratia ja osin yleisempää pohdintaa siitä, miten julkisia palveluita voitaisiin ja pitäisi tuottaa. Kokonaisuudessaan Soininvaaran kirjoitus on mielenkiintoinen ja haastaa ajattelemaan. Hän nostaa esimerkiksi esille sen, miksi julkisen sektorin on tärkeää tuottaa joko täysin ilmaisia tai vahvasti subventoituja palveluja.

Koulutus on tästä klassinen esimerkki. Siinä missä Wahlroos antaisi jokaiselle vanhemmalle rahaa sen verran, mitä koulutus maksaisi, ihmisten (ir)rationaalisuuteen luottava hyvinvointivaltion päättäjä antaa koulutuksen ilmaiseksi tai hyvin halvalla. Jälkimmäinen tekee luonnollisesti viisaammin. Ihminen on hyvin lyhytnäköinen ja toimii usein täysin järjenvastaisesti. Jollei rahaa pystyttäisi jollain tavalla korvamerkitsemään, se kuluisi hyvin luultavasti ainakin osin johonkin muuhun kuin lasten koulutukseen. Tarjoamalla subventoitua palvelua ihmisiä ohjataan siis tekemään oman itsensä ja muiden hyvinvoinnin näkökulmasta viisaita päätöksiä.

Kenellä on aikaa jonottaa?

Erityisesti kirjoituksessa huomiotani kiinnitti kuitenkin sen viimeinen kappale. Siinä Soininvaara toteaa, että ”Verorahoitteisessa järjestelmässä niukkuutta säädellään jonottamalla. Tässä on se vika, ettei tunnusteta, että aika on toisille kalliimpaa kuin toisille. Siksi on syntynyt työterveydenhuolto jonon ohittamiseen, ja siksi varakas väki käyttää yksityislääkäriä terveyskeskuslääkärin sijaan ja turvautuu julkisesti rahoitettuun vasta, kun edessä on kallis toimenpide.” Väite vaikuttaa aluksi hyvinkin järkevältä. Verorahoitteinen hyvinvointivaltio yhdistetään tänä päivänä helposti kankeaan ja hitaaseen systeemiin, jossa ihmisillä pitää olla aikaa saadakseen palveluja.

Soininvaara näkemyksen mukaisesti verorahoitteisessa järjestelmässä ei siis myönnetä ajan olevan toisille kalliimpaa kuin toisille. Lukijalle jää tästä mielikuva, että markkinarahoitteisessa järjestelmässä tämä asia tunnustettaisiin. Näinhän ei suinkaan ole. Useimmille yrityksille on aivan yhdentekevää, kuinka kallista aika ihmisille on. Esimerkiksi yritys nimeltä Apple on hyvin solidaarinen asiakkaidensa suhteen. Jokainen heistä on ajan suhteen täysin samanarvoinen. iPadiansa joutuu jonottamaan yhtä lailla kovapalkkainen konsultti kuin pienipalkkainen siivoojakin. Eri asia on sitten, kenellä kyseiseen laitteeseen on varaa. Apple ei subventoi eikä lahjoita tuotteitaan ilmaiseksi kuin erityistapauksissa.

Hyvinvointivaltiossa kaikkien aika on arvokasta

Itse asiassa väitän, että asia on aivan päinvastoin, kuin mitä Soininvaara väittää. Esimerkiksi se, että lapsen laittaminen peruskouluun on ilmaista, puoltaa ajatusta siitä, verorahoitteisessa järjestelmässä sekä tunnustetaan yksilö- ja kotitalouskohtaiset erot ajan kalleudessa että pyritään ehkäisemään näiden erojen haitallisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Jos koulutus olisi maksullista, alemman tulotason perheissä olisi painetta siihen, että lapsi käy koulua vain vaaditun vähimmäismäärän (jos sitäkään) ja siirtyy sen jälkeen työelämään ansaitsemaan lisätuloja perheelle. Tällainen ilmiö on yhä vallalla sellaisissa yhteiskunnissa, joissa toisen ja kolmannen asteen koulutus on maksullista. Toisaalta sellaisten perheiden olisi varaa kouluttaa lapsensa, jotka tulevat taloudellisesti toimeen ilman lapsen ansaitsemia lisätuloja.

Tässä kiteytyy vanha sanonta, että aika on rahaa. Köyhemmissä perheissä kaikkien perheenjäsenten aika käytetään mahdollisuuksien mukaan rahan ansaitsemiseen, kun taas perheissä, joissa vanhemmat ansaitsevat hyvin, lapsilla on enemmän vapausasteita ajankäytön suhteen. Mahdollistamalla kaikille yhtäläiset mahdollisuudet hankkia itselleen koulutus, tunnustetaan siis, että aika on eri arvoista eri ihmisille, ja että yhteiskunnan kannalta optimaalisempaan lopputulokseen päästään tasoittamalla näitä eroja.

Soininvaara käyttää kirjoituksessaan esimerkkinä terveydenhuoltoa. Hän näkee, että koska aika on kalliimpaa toisille kuin toisille, on syntynyt eriytyneet terveydenhuollon markkinat. Julkinen sektori hoitaa (niukkuutta säädellen) ne, joille aika on vähemmän kallista ja työterveyshuolto ja yksityinen sektori ne, joille aika on kalliimpaa. Taaskin väitän, että verorahoitteinen järjestelmä ymmärtää kyllä, että aika on toisille kalliimpaa kuin toisille. Väitän lisäksi, että tätä käytetään jopa keinona ohjata ihmisiä käyttämään muita kuin julkisen sektorin palveluja. Miten muuten voidaan selittää se, että julkisen terveydenhuollon rahoituspohjaa ei saada vahvistettua ja että yksityisiä terveydenhuoltopalveluja tuottavat yritykset kasvattavat jatkuvasti asemaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Miten mitata ajan arvoa?

Soinivaaran väitteestä, että aika on kalliimpaa toisille kuin toisille, päästään myös filosofisempaan pohdintaan siitä, voidaanko ja pitäisikö aikaa ylipäätään arvottaa ja miten se lopulta tehtäisiin. Voidaanko ihmisille laskea yksikköhinta jokaiselle eletylle tunnille? Ja mikä yhteys tällaisella ajan hinnalla olisi esimerkiksi palveluiden käyttöön? Omalta kohdaltani voin sanoa, että työaikana tuo tuntihinta on pitkälti se, mitä tunnin aikana ansaitsen. Palvelujen käyttöäni ohjaa siten se, mihin aikaan palveluja on saatavilla. Kynnys lähteä kesken päivää omalla ajalla ilman palkkaa esimerkiksi lääkäriin on hyvin korkea. Mutta onko aikani silti kalliimpaa kuin työttömän tai kotiäidin, joilla (pienet) tulot eivät ole riippuvaisia siitä, istuuko hän kotona vai terveyskeskuksessa. Voinko oikeasti väittää, että elämäni tunnit ovat sitä arvokkaampia, mitä enemmän ansaitsen?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion lähtökohtaisena ajatuksena on ollut, että ihmisiä ei arvoteta pelkästään tulojen perusteella. Olemme luoneet eettisen perustan, jonka päällä jokaisella on tai ainakin pitäisi olla mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Vaikka siis markkinat arvostaisivatkin jonkun aikaa jopa kohtuuttomuuksiin asti, julkinen valta on omilla korjausliikkeillään pyrkinyt tasamaan syntynyttä eriarvoisuutta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tuo eettinen perusta murenemassa. Määrittääkö tulevaisuudessa ihmisen tuntihinta (nykyistä vahvemmin) sen, minkä arvoinen hän yhteiskunnan silmissä on?

Selvää on ainakin, että olemme synnyttäneet pahan kehän julkiselle sektorille. Me olemme itse luoneet julkisen sektorin, kehittäneet sen sellaiseksi kuin sen nyt on, ja me olemme myös vastuussa siitä, millainen se tulevaisuudessa on. Emme voi asettua ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi ja vapaiksi arvostelijoiksi sellaisen instituution suhteen, joka toimii täysin omien päätöstemme mukaisesti. Vai onko ajastamme tullut jo liian kallista? Löytyykö meistä tahtoa enää puolustaa jotain sellaista, jossa ajan arvo määrittyy hitaamman tai köyhemmän mukaan?

Minna Ylikännö
tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

2 ajatusta “Onko aika toisille kalliimpaa kuin toisille?”:sta

  1. Minna Ylikännö:

    Lukijalle jää tästä mielikuva, että markkinarahoitteisessa järjestelmässä tämä asia tunnustettaisiin. Näinhän ei suinkaan ole. Useimmille yrityksille on aivan yhdentekevää, kuinka kallista aika ihmisille on.

    No yrityksille se toki on yhdentekevää, mutta asiakkaille ei. Markkinoilla sopimukset on vapaaehtoisia ja siks yritykset ei voi huseerata miten ne haluaa, vaan niiden on päästävä yhteisymmärrykseen asiakkaiden kanssa. Tää on ihan tosi yleinen harhaluulo, että markkinat toimis niinku yritykset haluaa. Vapaaehtoiseen sopimukseen tarvitaan aina kaks.

    Markkinoilla ei kyllä kovin usein myydä tuotteita jonottamalla. Millä perusteella sun mielestä merkittävä osa tuotteista myydään jonottamalla? Jos Apple myy jotain asiaa osaks rahalla ja osaks jonottamalla kerran pari vuodessa, niin miten suuri osa Applen kokonaismyynnistä on jonotusta, alle 1%?

    Eri asia on sitten, kenellä kyseiseen laitteeseen on varaa.

    No se on just se pääasia! Noin yleensä markkinoilla hinta asetetaan sen verran korkeelle, että jengin ei tartte jonottaa. Se jonottaminen on tuhottua hyvinvointia.

  2. Yritykset eivät missään tapauksessa toimi mitenkään epäjohdonmukaisesti, mitä tulee asiakkaisiin ja heidän ajan kalleuteensa. Yrityksillä on omat strategiansa siitä, keille tuotetta tai palvelua myydään ja kuka sitä olisi valmis milläkin hinnalla ostamaan. Tässä ajankäytöllä on oma roolinsa. Tosin yritysten ei pääsääntöisesti tarvitse miettiä sitä, tekeekö asiakas hyvinvointinsa kannalta oikeanlaisen päätöksen ostaessaan yrityksen myymän tuotteen tai palvelun eli käyttääkö hän aikansa itsensä tai yhteiskunnan kannalta optimaalisesti valitessaan esimerkiksi televisiokanavapaketin ja kuntosalikortin välillä. Asiakas joutuu tällöin itse arvioimaan ajan kalleutensa, mikä ei aina johda siis optimaaliseen lopputulokseen. Tosin en väitä, etteikö televisionkin katseleminen lisäisi hyvinvointia. Esimerkki voisi olla jokin toinenkin.

    Markkinoilla hinnan tulisi asettua sille tasolle, jossa kysyntä kohtaa tarjonnan. Julkispalveluiden osalta markkinat eivät voi näin toimia, koska hinta nousisi kohtuuttoman korkeaksi ottaen huomioon, mikä on yhteiskunnan kannalta optimaalista. Koska hintaa ei voi päästä nousemaan vastaamaan markkinahintaa, on kysyntä suurempaa kuin tarjonta. Tästä päästään niukkuuden sääntelyyn. Jos tarjontaa halutaan lisätä, pitää kerätä enemmän veroja tai muita maksuja. Jos halutaan ohjata ne ihmiset, joille aika on kalliimpaa, pois julkisten palvelujen piiristä, pidennetään jonoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *