Miksi tutkimusblogiin kirjoittaminen on minulle vaikeaa

Mukaansatempaava otsikko. Kiinnostava ensimmäinen lause. Ytimekkyys. Elävän kielen käyttäminen. Tekstin tulisi sisältää jokin lahja lukijalle. Mielenkiintoinen, kenties jonkin käänteen tai koukun sisältävä lopetus.

Tuossa joitakin ohjeita, joita Kelan tutkimusosasto sai taannoisella Kotuksen kouluttajan pitämällä bloginkirjoituskurssilla. Ohjeet ovat hyvät ja ideoitakin riittäisi. Kuitenkin kynnys blogimerkinnän kirjoittamiseen taisi ainakin minulla nousta koulutuksen myötä entistä korkeammaksi. Kuinka osaisin kirjoittaa tutkimusta ja sosiaaliturvaa koskevista asioista riittävän nasevasti, kiinnostavasti ja ytimekkäästi?

Tieteen ja tutkimuksen popularisoiminen on tutkijoille usein vaikeaa, tapahtuu se sitten perinteisen median taikka sosiaalisen median areenoilla. Sen sijaan, että löisi tuloksensa suoraan pöytään, tutkijan helmasyntinä on usein antautua pitkiin ja yksityiskohtaisiin pohdintoihin tutkimuksensa taustoista, aineistoista, menetelmistä ja mahdollisista virhelähteistä.

Taustalla on tieteen itsensäkorjaavuuden periaate: tutkijan antamien tietojen avulla muun tiedeyhteisön pitää pystyä arvioimaan tuloksia ja tarvittaessa kritisoimaan niitä. Yleisön silmissä tutkija jaarittelee epäolennaisuuksista, kun tutkija omasta mielestään vain osoittaa asiantuntemustaan tuodessaan itse esille tutkimuksensa rajoitteet ennen kuin joku muu ehtii osoittaa ne.

Toimittajia ja tutkimusyhteisön ulkopuolista yleisöä kiinnostavat kuitenkin etupäässä tutkimusten varsinaiset tulokset. Tutkijoiden ja toimittajien vuoropuhelun ongelmaksi koetaan tutkijapiireissä usein se, että toimittajat eivät aina ymmärrä, mitä tulosten perusteella voidaan oikeasti sanoa. Media nostaa helposti esiin jonkin asiayhteydestään irrotetun ja yksinkertaistetun tuloksen, joka voi antaa koko tutkimuksesta ja sen tekijästä täysin väärän kuvan. Ongelman perimmäisenä syynä voi kuitenkin usein olla se, että tutkija ei ole osannut kertoa tuloksistaan riittävän yleistajuisella tavalla.

Riitta Tirronen kirjoitti jokin aika sitten Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (4/2010) mielenkiintoisen katsauksen tiedeviestinnästä tutkijan, tiedottajan ja toimittajan näkökulmista. Siinä missä tutkija arvostaa muun muassa tieteellisen tiedon ominaisluonnetta, tiedon syntyprosessin ymmärtämistä ja analyyttisyyttä, arvostaa toimittaja draamaa, ajankohtaisuutta, erikoisuuksia ja tunnetta. Toimittajan arvostukset kertovat samalla suuren yleisön arvostuksista – toimittaja tietää, millainen teksti saa lukijoita ja millainen ei.

Kun tutkija itse yrittää kirjoittaa tutkimuksesta yleistajuisesti – esimerkiksi tässä blogissa – joutuu hän asettumaan toimittajan rooliin ja unohtamaan ylenmääräisen analyyttisyyden. Se ei ainakaan minulle ole kovin helppoa. Kuinka selittää yleistajuisesti esimerkiksi se, mitä käytännössä tarkoittavat logistisen regressioanalyysin tuloksena saatavat odds ratiot (vedonlyöntisuhteiden suhteet)?

Kenties tämä blogi voisi toimia tieteen popularisoinnin harjoitusareenana. Blogikirjoituksen hyvä puoli on siinä, että voi itse kontrolloida sitä, mitä tutkimustuloksistaan haluaa sanoa. Jos tässä blogissa harjoittelen suoraan asiaan siirtymistä, kenties se onnistuu jatkossa helpommin muissakin yhteyksissä. Tai ainakaan se ei enää kirpaise niin pahasti.

Jenni Blomgren
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lähteet: Tirronen, Riitta: Tiedeviestintä osana tutkimuksen vaikuttavuutta. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2010):4.

3 ajatusta “Miksi tutkimusblogiin kirjoittaminen on minulle vaikeaa”:sta

  1. Houkuttelevuuden tavoittelu ei ole tietysti huono juttu. Toisaalta tiedettä käsitellään blogimaailmassa valtavasti. Yksi merkittävä blogien tuottajaryhmä on korkeasti koulutetut, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon. Tämä on myös yleensä se ryhmä, jolle bloggaamisesta tulee vuosia jatkuva elämäntapa.

    Yhdysvaltalainen suuri internetin vaikutuksia tutkiva laitos, Pew Research, julkaisi alkuvuodesta mielenkiintoisen tutkimuksen. Sen mukaan perinteisten lehtien verkkoversioissa tiedettä käsittelee 1 % jutuista, Twitterissä 5 % ja blogeissa 10 %. http://pewresearch.org/pubs/1602/new-media-review-differences-from-traditional-press

  2. Kiitos kommentistasi! Linkkaamasi tutkimus käsitteli nähtävästi sitä, millaisia muualla julkaistuja uutisjuttuja linkitetään eteenpäin ja kommentoidaan sosiaalisen median areenoilla – ei siis sitä, kuinka suuri osa kaikista bloggauksista käsitteli esimerkiksi tutkimusta.

    Tuo 10 % tarkoittaisi siis tieteeseen liittyvien blogikirjoitusten osuutta ainoastaan niistä blogikirjoituksista, jotka tutkimusvuoden aikana kommentoivat jotakin perinteisessä mediassa julkaistua uutista (näistäkin uutisista oli ilmeisesti otettu huomioon vain kunkin tutkimusviikon viisi linkatuinta uutista).

    Tuokin on silti kiinnostava arvio ja kertonee siitä, että tiedeuutiset monesti herättävät paljon puolesta ja vastaan -keskustelua. Monestihan on kyse esimerkiksi kausaliteettien tulkinnoista, joista tutkimusmaailmaa seuraavilla ja maallikoillakin on usein paljon sanomista – ja monet uutisoidut tutkimukset, joista on nostettu esiin vain jokin maallikon korviin itsestään selvyydeltä kuulostava tulos, haukutaan keskustelupalstoilla yhteiskunnan varoilla tehdyksi nollatutkimukseksi.

    Olettaisin kuitenkin, että tiedettä käsittelevien bloggausten osuus kaikista blogikirjoituksista on paljon pienempi kuin kymmenen prosenttia. Todellista lukua lienee vain aika vaikeaa arvioida.

  3. Ups, tulkintani tutkimuksesta meni sarjaan ”sosiaalisen median pikalukusyndrooma”. Pitäisi olla tarkempi. Tämän(kin) takia teitä tutkijoita tarvitaan täälllä 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *