Yhä harvempi saa sairauspäivärahaa – etenkin tuki- ja liikuntaelinten sairaudet vähentyneet

Sairauspäivärahalla korvattavia pitkiä sairauspoissaoloja on yhä harvemmalla työikäisellä. Sairauspoissaolojen väheneminen viimeisten 10 vuoden aikana johtuu erityisesti tuki- ja liikuntaelinsairauksien vähenemisestä.

 

Bloggasin jokin aika sitten pitkien sairauspoissaolojen vähenemisestä kaikkien aikojen ennätykseen. Tuolloin tarkastelin alkaneiden sairauspäivärahakausien lukumääriä 50 vuoden aikana.

Luonnollisia jatkokysymyksiä ovat: Millainen kuva muutoksesta saadaan, kun luvut suhteutetaan siihen väestöön, jolle sairauspäivärahan saaminen on ylipäänsä mahdollista? Voisiko pitkien sairauspoissaolojen viimeaikainen väheneminen johtua sairauspäivärahaan oikeutetun työikäisen väestön vähenemisestä?

 

Sairauspäivärahaa ei-eläkkeellä oleville työikäisille

Edellisessä blogissa en tehnyt suhteutusta, sillä halusin näyttää kehityksen sairauspäivärahan koko 50-vuotisen historian ajalta. Sairauspäivärahaa voivat pääsääntöisesti saada työikäiset henkilöt, jotka eivät ole eläkkeellä.

Suhteutukseen tarvittavia, riittävän tarkkoja tietoja ei-eläkkeellä olevasta väestöstä ikäryhmittäin on laskettavissa vasta 1980-luvun lopulta alkaen Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastosta.

 

Sairauspäivärahaa saaneiden osuus väestöstä on pienentynyt

Kuvioon 1 on piirretty sairauspäivärahaa saaneiden osuus ei-eläkkeellä olevasta 16–64-vuotiaasta väestöstä kolmessa ikäryhmässä vuosina 1989–2016. Tiedot sairauspäivärahaa saaneista ovat Kelan tilastoista ja väestötiedot Tilastokeskuksen tietokannasta.

 

 

 

Kuvio 1. 

 

Kuvion muoto on suunnilleen samanlainen kuin alkaneiden kausien lukumäärän kuvaaja vastaavalta ajalta. Vuosien 1992 ja 1993 välinen jyrkkä lasku selittyy osin sairauspäivärahan omavastuuajan pidentämisellä seitsemästä arkipäivästä yhdeksään, osin samanaikaisella talouslamalla.

Aikasarja on sairauspäivärahanlainsäädäntöpohjan suhteen suunnilleen vertailukelpoinen vuodesta 1993 alkaen. Pieniä muutoksia etuuteen on tehty tämänkin jälkeen lähes vuosittain.

Sairauspäivärahaa saaneiden osuus väestöstä kasvoi 1990-luvun puolivälistä vuosiin 2006–2007. Viimeisten 10 vuoden aikana sairauspäivärahaa saaneiden osuus on selvästi vähentynyt (kuvio 1). Vuonna 2016 vajaat 9 % ei-eläkkeellä olevista työikäisistä sai vähintään yhden maksupäivän verran sairauspäivärahaa. Osuus on pienempi kuin koskaan aiemmin.

Vanhemmissa ikäryhmissä sairauspäivärahaa saadaan useammin kuin nuoremmissa. Se liittyy iän myötä kasvavaan sairastavuuteen. Yleinen kehitys viimeisten 20 vuoden aikana on kuitenkin ollut jokaisessa kuvion ikäryhmässä pääpiirteissään samanlaista. 16–34-vuotiailla sairauspäivärahan saaminen ei kuitenkaan viime vuosina ole vähentynyt samaan tapaan kuin sitä vanhemmilla.

 

Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien väheneminen selittää yleistä kehitystä

Kuviossa 2 esitetään sairauspäivärahaa saaneiden osuuksien kehitys 8 yleisimmän sairauspääryhmän mukaan. Tämä aikasarja alkaa vertailukelpoisuuden vuoksi vuodesta 1996, jolloin sairauksien luokittelussa otettiin käyttöön ICD-10-järjestelmä.

 

 

 

Kuvio 2. 

 

Viimeisten 20 vuoden aikana suurimmat muutokset ovat tapahtuneet tuki- ja liikuntaelinsairauksien sekä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden perusteella maksetuissa sairauspäivärahoissa. Molemmissa sairausryhmissä tapahtui merkittävää kasvua 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensikymmenen puoliväliin (kuvio 2).

Vuosien 2006–2007 jälkeen erityisesti sairauspäivärahan saaminen tuki- ja liikuntaelinsairauksien perusteella on voimakkaasti vähentynyt: näistä syistä sairauspäivärahaa saaneiden osuus väestöstä laski 4 %:sta alle kolmeen.

Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin perustuvien sairauspäivärahakausien väheneminen selittää suurimman osan viimeisten 10 vuoden aikaisesta pitkien sairauspoissaolojen vähenemisestä.

 

Mielenterveyden häiriöt nousseet toiseksi yleisimmäksi sairausryhmäksi

Suhteellisesti kasvu oli 1990-luvun puolivälin jälkeen voimakkainta mielenterveyden häiriöissä, joista syistä sairauspäivärahaa saaneiden osuus työikäisistä yli kaksinkertaistui (kuvio 2). Samalla mielenterveyden häiriöt nousivat toiseksi suurimmaksi sairauspäivärahan perusteena olevaksi sairausryhmäksi.

Myös mielenterveyden häiriöiden perusteella maksetuissa sairauspäivärahakausissa näkyy viimeisten 10 vuoden aikana vähenemistä, mutta viime vuosina tämä kehitys näyttää pysähtyneen.

Tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt sekä vammat muodostavat selvästi kolme suurinta sairauspääryhmää sairauspäivärahan perusteena. Seuraavaksi suurimpien viiden sairauspääryhmän perusteella päivärahaa on maksettu vuosittain vain noin 0,5 %:lle sairauspäivärahaan oikeutetusta väestöstä.

Tarkempia erittelyjä sairauspäivärahaa saaneiden osuuden kehityksestä sukupuolen, ikäryhmän ja diagnoosin mukaan aikavälillä 1996–2015 löytyy Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta artikkelista.

 

Muutokset kansanterveydessä eivät yksinään selitä sairauspäivärahan trendejä

Pitkien sairauspoissaolojen vähenemisen saatetaan tulkita kertovan työikäisen väestön terveydentilan paranemisesta. Kehitys viimeisten 20 vuoden aikana kuitenkin osoittaa sen, että muutokset sairauspäivärahan saamisessa eivät kovin hyvin kerro väestön terveydentilan muutoksista.

Esimerkiksi väestön elinajanodote, jota yleisesti käytetään kansanterveyden mittarina, on melko tasaisesti kasvanut jo vuosikymmenien ajan – myös vuosina 1993–2006 eli aikana, jolloin pitkät sairauspoissaolot yleistyivät.

Tuki- ja liikuntaelinsairauksien merkityksen väheneminen sairauspäivärahan perusteena kertonee sairastavuuden muutosten sijaan siitä, että ammattirakenne ja työolot ovat muuttuneet, ja raskaiden fyysisten työtehtävien vähentyessä tuki- ja liikuntaelinten vaivat estävät yhä harvemmin ihmisiä selviytymään työstään.

Toisaalta sairausryhmittäisissä trendeissä on nähtävissä myös selkeitä yhteyksiä kansanterveyden kehitykseen: esimerkiksi verenkiertoelinten sairauksien perusteella maksettujen sairauspäivärahakausien väheneminen on linjassa sydän- ja verisuonitautien pitkään jatkuneen vähenemisen kanssa.

Pitkien sairauspoissaolojen kehitykseen ovat vaikuttaneet monet yhtäaikaiset syyt, joita pohdin aiemmassa blogikirjoituksessani. Kehitykseen myötävaikuttaneita tekijöitä ovat muutokset muun muassa taloussuhdanteissa, lainsäädännössä, työoloissa ja työn vaatimuksissa, työikäisten terveydentilassa sekä terveydenhuoltojärjestelmässä. Yksittäisen tekijän vaikutusta kokonaisuudessa on kuitenkin vaikea erotella.

 

 

Jenni Blomgren
tutkimustiimin päällikkö, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi
@JenniBlomgren

 

 

Lue lisää:

Blomgren Jenni: Pitkät sairauspoissaolot vähentyneet kaikkien aikojen ennätykseen. Kelan tutkimusblogi 4.10.2017.

Blomgren Jenni: Pitkät sairauspoissaolot työikäisillä naisilla ja miehillä. Sairauspäivärahan saajat 1996–2015. Yhteiskuntapolitiikka 2016; 81 (6): 681–691.

Kelan sairausvakuutustilasto.

Sairauspäivärahaa saaneiden määrä pienentynyt. Kelan tiedote 20.9.2017.

 

 

3 ajatusta “Yhä harvempi saa sairauspäivärahaa – etenkin tuki- ja liikuntaelinten sairaudet vähentyneet”:sta

  1. Hyvä kirjoitus! Jäin miettimään, mikä merkitys on osasairauspäivärahan käyttöönotolla. Se tuli käyttöön vuonna 2007 ja on siitä lähtien lisääntynyt erityisesti vuoden 2014 lakimuutoksen myötä. Onko osasairauspäivärahan lisääntynyt käyttö vähentänyt täyden sairauspäivärahan käyttöä, jos ihmiset palaavat helpommin osatyökykyisinä töihin? Kuinka paljon se selittää sairauspäivärahan käytön vähenemistä?

  2. Kiitos kommentistasi! Osasairauspäivärahan yleistyminen on todennäköisesti yksi myötävaikuttava syy sairauspäivärahakausien vähenemisen taustalla. Osasairauspäivärahan käyttö ei kuitenkaan ole yleistynyt läheskään samaa tahtia kuin varsinaisen sairauspäivärahan käyttö on vähentynyt. Myöhemmässä blogikirjoituksessa tullaan käsittelemään tätä asiaa tarkemmin!

  3. Kiitos vastauksesta, näin varmasti on! Ja mielenkiintoinen asia – kiva, että kirjoitat aiheesta vielä lisää! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *