Linkolan väestö- ja sosiaalipolitiikasta ja sen kritiikistä

Pentti Linkolan ajatuksia karsastaa moni, syystäkin. Silti huolta väestönkasvun seurauksista ei voi sivuuttaa.

 

Viime viikolla ilmestyi toimittaja Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkolasta. Teosta on luonnehdittu vuoden kirjalliseksi tapaukseksi. Kirja poiki heti julkistamisen jälkeen myös joukon Linkolan ajattelua ruotivia lehtikirjoituksia.

Sosiaaliturvan tutkijat ovat tarttuneet hänen teksteihinsä harvoin, vaikka Linkolan puheissa ja teksteissä väestökysymys, yhteiskuntasuunnittelu, hyvinvointi ja hyvinvointivaltio, lapsilisät ym. sosiaalipolitiikan avainsanat ovat esiintyneet usein.

Ornitologikalastaja ottaa osaa keskusteluun syväekologian ja biologian näkökulmasta, joka on toinen kuin vakiintunut sosiaalipolitiikan mentaalimalli.  Se herättää alan ihmisissä hämmennystä. Moni kokenee kammon väristyksiäkin.

Esimerkiksi väestökysymys ei kuitenkaan ole minkään tieteenalan yksityisomaisuutta, joten onneksi Linkolan väittämiin reagoivat muut, muun muassa filosofit.

Helsingin Sanomissa (HS 18.8.2017) filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde arvostelee Pentti Linkolan ajatuksia väestönkasvun ekologisista haittavaikutuksista ja sen hillinnän keinoista. Kritiikki on monin osin aiheellista.

 

Tyly käsitys elämänsuojelusta

Linkola on tullut tunnetuksi uusmalthuslaisena väestönkasvun kriitikkona. Hän karsisi väestön ”ylijäämää” kaihtamatta kaikkein radikaaleimpia ja brutaaleimpiakaan keinoja. Ihmiselämää koskeva suvaitsevaisuus ja ihmislajia kohtaan tunnettu solidaarisuus (ml. hyvinvointivaltion ”välinpitämätön välittäminen”) ovat hänen puheissaan ja kirjoituksissaan suoranaisia kuolemansyntejä.

Linkolalle apua ansaitseva lähimmäinen on ainoastaan ihminen, jonka kanssa hän joutuu suoraan kontaktiin:

”Hänelle olen aina ehdottoman ystävällinen, lohdutan surussa, neuvon tietä ja pelastan jäistä” (Maailmanloppu ei tunne armoa, 1999).

Keskeistä Linkolan ajattelussa on laajasti ymmärretty elämänsuojelu ja se, että biodiversiteetillä on itseisarvo. Elämän monimuotoisuus tulee voida säilyttää, tarvittaessa ihmislajin – ”evoluution erehdyksen” – kustannuksella.

Ei Linkola ole täysin tunnoton ihmisen suojelullekaan. Hän kuitenkin kantaa huolta enemmän tulevista kuin nykyisistä sukupolvista. Hänen ajattelussaan ensin mainitut perivät vääjäämätöntä tuhoaan kohti kulkevan maan, jossa niin kansalaisten kuin kansakuntien väliset sopimukset on rikottu:

”Aivan varmasti ihmiset eivät mene ehtymisen ja luhistumisen loppuun kädet toistensa kaulalla. Loppuvaiheet ovat kuvaamattoman kauheaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan, jossa kärsimyksen määrä on maksimaalinen.” (Maailmanloppu ei tunne armoa, 1999.)

Luotaantyöntävintä Linkolan ajattelussa on totalitarismin ja jopa silmittömien terroritekojen salliminen silloin, kun ne edistävät luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Murheellisinta ajattelussa on ihmiskunnan tulevaisuutta koskeva halvaannuttava toivottomuus, sekä syvä epäusko siihen, että olemassa olevat sosiaalista turvallisuutta luovat instituutiot (taloudellisista puhumattakaan) voisivat edistää ekologisesti kestävää elämää.

Yhteiskuntatieteilijöiden sosiaalista koheesiota koskevia huolenaiheita ja kysymyksenasetteluja hän suorastaan pilkkaa:

”Tuijotetaan omaisuuden ja tulonmuodostuksen epätasaisuuteen, työttömyyteen ja sen sellaiseen, kirjoitetaan uuvuttavan loputtomasti kolmen pennin korotuksesta margariinin ja bensiinin hinnoissa. Tällaisen silmittömän roskanpuhumisen alle hukkuu kokonaan pääasia, toteamus, että onnettomuuksien onnettomuus on nykyaikainen länsimainen elämäntapa kokonaisuudessaan, romuttaessaan ihmiselämän perusteet.” (Ihminen, luonto ja yhteiskuntasuunnittelu, 1964.)

 

Yhteiskuntatieteilijäkään ei voi ohittaa Linkolan teemoja

Yhteiskuntatieteilijän on helppo olla pitämättä Linkolasta. On myös helppoa löytää hänen ajattelustaan epäloogisuuksia ja dystopioiden varaan rakennettu pelastuksen sanoma.

Silti perusväittämiä esimerkiksi luonnon tuhoutumisen, väestönkasvun, aineellisen hyvinvoinnin loputtoman tavoittelun tai putkinäköisen ja osaoptimointiin tähtäävän yhteiskuntasuunnittelun ja -tutkimuksen vaaroista ei voi vain vähätellen ohittaa.

Väittämät myös välillisesti kyseenalaistavat sosiaalipoliittiset ratkaisut, joilla on romutettu parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana ihmisten markkinariippumattomuutta ja joissa (mm. työttömien pakkotyöllistämistoimissa) on jätetty huomiotta niiden ekologiset vaikutukset.

Linkolan kirjoituksista vaikuttavinta luettavaa ovat hänen luontokuvauksensa. Niihinkin liittyy usein sosiaalinen sanoma. Lyhyt essee Itke rakastettu maa (1983), joka kuvaa omakohtaisesti luonnon hävityksen kokemuksia, on suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimpia helmiä. Se on riipaiseva muistutus sosiaalipoliitikoille siitä, millä arvo- ja aineellisella (biotalous)pohjalla elintasomme, hyvinvointipalvelumme ja tulonsiirtomme suurelta osin lepää.

Linkola on – kaikesta yhteiskunnallista toimintaa ja sen analysointia koskevasta kompuroinnista huolimatta – tieteen ja erityisesti luonnontieteen puolestapuhuja [1]. Kompurointi on hänen tulokulmansa huomioiden osin ymmärrettävää. Sitä paitsi: yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtäminen ei aina ole helppoa asiaan paremmin vihkiytyneillekään.

Otan esimerkiksi Ville Lähteen Linkolaa koskevasta arvostelusta yhden kommentin. Se koski vastikään julkaistua tutkimusta, jossa kerrotaan, että lapsiluvun rajoittaminen on autottomuutta tehokkaampi keino hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä. Lähde toteaa:

”Suomessa väestö ei kasva vaan vähenee, kuten suuressa osassa länsimaita. Täällä yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin ja luonnonvarojen kulutukseen. Niihin verrattuna yksilön päätös kieltäytyä lasten tekemisestä on ympäristövaikutuksiltaan vähäinen”.

Asia ei ole aivan näin. Vaikka syntyvyys on viime vuosina muun muassa laman johdosta alentunut ja kokonaishedelmällisyysluku (lapsimäärä, jonka naiset keskimäärin saavat elinaikanaan) on nykyisin Suomessa alle väestön nettouusiutumisluvun, Suomen väestö kasvaa edelleen, tosin hitaasti. Maahanmuuton ansiosta väestönkasvu on ollut viime vuosina noin puolen prosentin suuruusluokkaa, ja ennusteen mukaan väestö jatkaa kasvuaan myös tulevaisuudessa.

Kestävyysvajediskurssin näkökulmasta tämä ei ole ongelma, vaan väestön tulisi kasvaa vielä nopeammin. Jos väestönkasvua rajoitetaan, se tulee jättää muiden, esimerkiksi köyhien ja väkirikkaiden Afrikan maiden huoleksi.

Sen sijaan ekologisesta perspektiivistä katsottuna myös meidän pitäisi pikemminkin painaa jarrua: mihinkään ei päästä siitä, että niin Suomessa syntynyt kuin Suomeen pysyvästi muuttanut ihminen on ekologisessa tarkastelussa ilmastopäästöjä tuottava ja luonnonvaroja kuluttava huippukulutusyksikkö, jonka ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia.

Kun yksilöiden lapsia koskevat päätökset ynnätään yhteen, myös niillä on kokonaisia sukupolvien ketjuja koskevia merkittäviä vaikutuksia ympäristöön, nyt ja tulevaisuudessa.

 

Pitäisikö Suomen rajoittaa väestönkasvua?

Voimme ajatella, että ekologisen kestävyyden vaatimukset kyetään tästä huolimatta saavuttamaan Suomessa (tai länsimaissa laajemmin) väestön määrään puuttumatta. Asia saattaa olla näin. Tehtävässä onnistuminen on kuitenkin epävarmaa.

Ensinnäkin aikaa siihen on luonnonvarojen ehtymisen, ilmastonmuutoksen ja eliölajien sukupuuttoaallon nopeuden vuoksi erittäin vähän.

Toiseksi talouskasvun tavoittelu, tavaroiden kulutusta edistävä markkinointi, hiilivuotoilmiö sekä Suomessa erityisesti pohjoisen luonnonolosuhteet ja pienten kotitalouksien suuri määrä vaikeuttavat jalanjäljen pienentämistä kulutusta koskevilla kestävillä elämäntapavalinnoilla, hiilineutraalilla taloudella/liikenteellä/asumisratkaisuilla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Vaikka kestäviä ratkaisumalleja olisikin jo olemassa, yksilöiden, tuotantosysteemien ja poliittisen päätöksentekokoneiston aiemmat valinnat rajaavat ja hidastavat niiden käyttöönottoa. Esimerkiksi vaikka polttomoottorista yksityisautoissa luovuttaisiinkin, se tulee tapahtumaan hitaasti, ja joka tapauksessa polttomoottori tulee olemaan vielä vuosikymmeniä raskaan liikenteen, teollisuuden ja maatalouden keskeinen voimanlähde.

 

Kaksi vaihtoehtoa

Mitä epävarmempaa on se, että ympäristöongelmiin on löydettävissä (Suomessa ja muissa maissa) muu kuin väestönkasvua rajoittava ratkaisu, sitä tärkeämpää on pitää myös tämä vaihtoehto tarkastelussa mukana – vaikka kasvun rajoittaminen herättääkin voimakkaita tunteita, erityisesti kun se koskettaa omia valintoja.

Vaihtoehtoja on lähinnä kaksi: syntyvyyden ja maahanmuuton sääntely.

Perhe- ja muunlaisin sosiaalipoliittisin keinoin voidaan asettaa reunaehtoja yksilöiden ja perheiden lisääntymisoikeuksille ja -toiveille. Vaarana kuitenkin on, että ne vaikuttavat erityisesti köyhimpien kansalaisten valintoihin, ja varakkaammat ihmiset, jotka kuluttavat kaikkein eniten, pystyvät tekemään osittain niistä riippumattomia ratkaisuja.

Maahanmuuttorajoitukset asettavat esteitä ihmisten vapaalle liikkumiselle. Rajoituksia vaaditaan varsinkin silloin, kun maahanmuuttajien määrä on kasvussa. Se voi tarkoittaa ilmastopakolaisuuden yleistyessä yhä useammin sitä, että loukkaamme osin omien ”ilmastosyntiemme” tähden pakolaisiksi päätyvien ihmisten perusoikeuksia säälliseen elämään.

Syntyvyyden ja maahanmuuton sääntelyä ei tulisi nähdä toisensa poissulkevina tai kilpailevina ratkaisuina. Voidaan tarvita molempia. Esimerkiksi kohentamalla köyhien maiden elinoloja ja vähentämällä näin niissä syntyvyyttä voidaan vaikuttaa myös maahanmuuton syihin.

 

Tekemättömistä päätöksistä kärsivät heikoimmat

Valitettavasti on suuri houkutus jättää erittäin vaikeat poliittiset ratkaisut kokonaan tekemättä. Päätöksenteossa oma suu on myös usein lähimpänä.

Siksi epävarmaa on varsinaisen peruskysymyksen ratkaisu – se, miten lopulta kykenemme tekemään kompromisseja omien ja tulevien sukupolvien toiveiden ja tarpeiden välillä.

Sosiaaliturvan päättäjien ja tutkijoiden olisikin hyvä edes yrittää alkaa laajemmin pohtia asiaa. Miten väestön määrää koskeva vastuunkanto jaetaan? Mikä ylipäätään on väestöpolitiikan rooli ympäristökysymysten ratkaisemisessa? Miten sekä nykyisten että tulevien sukupolvien ekologisesti ja sosiaalisesti säällinen elämä turvataan?

Näiden asioiden tulisi näkyä useammin sosiaaliturvan tutkimuksen ja päätöksenteon asialistalla.

Jos ne eivät ala siellä näkyä, päätösvalta jää viime kädessä luonnonvoimille. Silloin on varmaa, että kaikkein köyhimmät ja puolustuskyvyttömimmät kärsivät eniten.

 

Markku Laatu
erikoistutkija, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi

 

 

[1] Muun muassa Helsingin Sanomissa (HS 17.8.2017) hän moittii halla-aholaisia tieteenvastaisuudesta: ”Esimerkiksi presidenttiehdokas Laura Huhtasaari ei usko edes evoluutioon eikä tieteen tuloksiin. Sellaiselle ihmiselle ei pitäisi missään nimessä antaa suunvuoroa.”

 

 

Ajatus “Linkolan väestö- ja sosiaalipolitiikasta ja sen kritiikistä”:sta

  1. Hei! Kiitoksia HS-haastatteluni kommentoinnista. On erittäin mukavaa, kun omiin lausumiin tulee pohdittua palautetta etenkin tästä aiheesta, joka innostaa yleensä ihmisiä yksiulotteiseen jankkaamiseen. Mikäli kiinnostaa, olen kirjoittanut aiheista laajemmin ennen tätä tuoretta keskustelua. Tässä on taannoinen väestökeskustelua käsittelevä kirjoitukseni BIOS-tutkimusyksikön blogista. Siinä tarkastelen noita kiittämiäsi & kritisoimiasi kohtia tarkemmin: http://bios.fi/vaestonkasvun-perusasiat-haltuun/ HS-haastettelun jälkeen julkaistiin myös Linkolan tuotantoa laajemmin tarkasteleva artikkelini vuodelta 2008: http://www.elonkeha.com/2017/08/20/toisinajattelun-tuttuus/ BIOS-blogin kirjoituksessa kritisoin tuon tuoreen ympäristötekotutkimuksen asetelmia lähinnä siltä kannalta, että yksilötason tekojen tarkastelu irti väestökehityksen kontekstista ja laajemmin yhteiskunnallisesta taustasta ei ollut toimivaa. Yksilökeskeisyyden ongelmista kirjoitin myös taannoin: http://www.villelahde.fi/yksilokeskeisyys-vie-silpputiedon-viidakkoon/

    Ystävällisesti,
    Ville Lähde
    BIOS

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *