Kollektiivisen toiminnan ongelmat ja yhteiskuntasopimusten vaikeudet

Yhteiskuntasopimus, sen kaatuminen, kaatumisen syyt ja mahdolliset seurausvaikutukset ovat hallinneet viime viikkoina suomalaista poliittista keskustelua. Yhteiskuntasopimus oli eräs hallituksen keinoista yrittää ratkaista Suomen ongelmat. Yhteiskuntasopimuksella tavoiteltiin kilpailukyvyn parannusta, ’tuottavuusloikkaa’, kuten pääministeri Juha Sipilä asian ilmaisi. Neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin.

Yhteiskuntasopimus on ollut keskusta-vetoisten hallitusten asialistalla muutamaan otteeseen jo aiemminkin. 1990-luvun lamassa pääministeri Esko Aho ajoi yhteiskuntasopimusta, jonka tavoitteena oli estää devalvaatio, parantaa kilpailukykyä ja saada Suomi nousuun. Keskeinen osa sopimusta oli pankinjohtaja Kalevi Sorsan räätälöimä sisäinen devalvaatio, jolla nimellispalkkoja olisi leikattu, ja osa työnantajien sosiaaliturvamaksuista olisi siirretty työntekijöitten harteille. Kaikkiaan sisäinen devalvaatiovaikutus olisi ollut 10 prosentin luokkaa. Suuret työmarkkinajärjestöt tulivat Sorsan ehdotuksen taakse, mutta vahvoista teollisuusliitoista Metalli- ja Paperiliitto asettuivat vastahankaan. Vientiyritysten mukaan palkkojen leikkaus taas oli riittämätön. Sorsan esitys kaatui, ja Suomi päätyi perinteiseen ratkaisuun: devalvaatioon. Suomen markka devalvoitui 40 prosentilla suhteessa Saksan markkaan.

Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi palasi 2011 Ahon ajatuksiin ja ehdotti yhteiskuntasopimusta. Kiviniemen sopimuksen tavoitteena oli maan kilpailukyvyn parantaminen maltillisin palkkaratkaisuin, yritysverotuksen keventämisin ja kotimaisin investoinnein. Myöskään Kiviniemen ehdotus ei johtanut toimenpiteisiin.

Mancur Olson ja kollektiivisen toiminnan ongelmat

Miksi yhteiskuntasopimukset eivät ole onnistuneet? Syitä on monia. Ensinnäkin keskeisillä osapuolilla on erilaiset näkemykset ongelmista, niitten syistä ja hoitokeinoista. Toisekseen vaikka edellä mainituista asioista vallitsisikin täysi yksimielisyys, kollektiivisen toiminnan logiikka ei aina tue kokonaisuuden kannalta parasta lopputulosta.

Kollektiivisen toiminnan ongelmia on kenties eleganteimmin pohtinut amerikkalainen Mancur Olson (1933-1998) kahdessa kirjassaan: The Logic of Collective Action (1965) ja The Rise and Decline of Nations (1982). Olsonin ideat ovat monella tavalla kiinnostavia pohdittaessa yhteiskuntasopimusten kohtaloita.

Olsonin mukaan etujärjestöjen kattavuus ja voima vaikuttavat niitten ratkaisuihin. Ratkaisut taas heijastuvat kansantalouteen. Suuret ja kattavat etujärjestöt – esimerkiksi työmarkkinoitten keskusjärjestöt – ovat suuria toimijoita, jotka aina joutuvat ottamaan omien valintojensa kansantaloudelliset seuraukset huomioon. Suuri toimija – suuri vastuu. Siksi maltillisuus. Sen sijaan pienet järjestöt voivat suoraviivaisemmin ajaa pelkästään omia ryhmäkohtaisia etujaan kokonaisuutta ajattelematta.

Kansantalouden menestys liittyy Olsonin mukaan neuvottelujärjestelmän keskittyneisyyteen U-käyrän tavoin. Parhaat tulokset saadaan joko täysin keskitetyissä tai hajautetuissa järjestelmissä. Ongelmallisin tilanne vallitsee silloin, kun intressiryhmät ovat suhteellisen vahvoja kiristämään etuja, mutta eivät tarpeeksi suuria kantaakseen vastuuta toimiensa kansantaloudellisista vaikutuksista.

Työmarkkinoita koskevan sovelluksen Olsonin ideoista esittivät Lars Calmfors and John Driffill vuonna 1988 julkaistussa vaikutusvaltaisessa artikkelissaan Bargaining Structure, Corporatism and Macroeconomic Performance.  Calmfors ja Driffill väittivät Olsonia seuraillen, että työmarkkinoitten neuvottelujärjestelmällä ja työttömyysasteella on yhteys. Yhteys on käännetyn U-käyrän kaltainen. Työttömyysaste on pientä yhtäältä niissä maissa, joissa työmarkkinoitten neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on hyvin keskittynyt ja yhtäältä niissä maissa, joissa järjestelmä on hyvin hajanainen. Ongelmallisin tilanne vallitsee silloin, kun neuvottelut rakentuvat suhteellisen vahvojen liittojen varaan.

Toki edellä esitettyjä näkemyksiä voidaan kritisoida useista lähtökohdista. Olsonin teoria tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisia teoreettisia työkaluja yrittää jäsentää yhteiskunnallisten eturyhmien toiminnan logiikkaa. Kollektiivisen toiminnan teoria näyttäisi pätevän Sorsan paketin kohtaloon. Siinä missä keskusjärjestöt olivat hyväksymässä tuonkertaista yhteiskuntasopimusta, siinä eräät yksittäiset vahvat liitot asettuivat poikkiteloin. Myös Sipilän pakettiin keskusliitot suhtautuivat varovaisen positiivisesti, mutta muutamat liitot ilmoittivat jo lähtökohtaisesti, että eivät tule hyväksymään sopimusta. Yhteiskuntasopimukselle ei ollut edellytyksiä.

Sosiaalipolitiikka luo valtaa ja kollektiivisen toiminnan edellytyksiä

Sosiaalipoliittiset järjestelmät eivät pelkästään jaa rahaa taskusta toiseen; ne yhdistävät ja erottavat ihmisiä. Ne luovat ja ylläpitävät yhteiskunnallista valtaa. Tässä yhteydessä Olson puhuu keskitetyistä ja jäsentymättömistä intresseistä.

Keskitetyt intressit liittyvät jonkin ryhmän omakseen kokemaan asiaan. Sosiaalipolitiikassa ammattiyhdistysliikkeelle tällaisia ’meidän omia’ etuusjärjestelmiä ovat olleet työeläkkeet ja kassapohjainen työttömyysturva. Työttömyysvakuutus kuvaa hyvin Olsonin ajatusta. Suurin osa työttömyyskassoista on ollut ammattiyhdistysliikkeen hallinnoimia, mikä on taannut laajan jäsenkunnan ja sitä kautta lisännyt ay-liikkeen yhteiskunnallista valtaa¹. Ay-liikkeellä on vahva keskitetty intressi ylläpitää nykyisen kaltaista työttömyysvakuutusta. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että ay-liike on valmis koviinkin vastatoimiin, jos hallitus uhkaa peukaloida työttömyysvakuutusta.

Yleisiin sosiaalipoliittisiin järjestelmiin puolestaan pätee toisenlainen kollektiivisen toiminnan logiikka. Universaalit etuudet ovat kaikkien intressissä, mutta eivät erityisesti kenenkään. Ne synnyttävät jäsentymättömiä intressejä, jotka eivät samalla tavalla luo kollektiivista toimintaa kuin keskitetyt intressit. Esimerkiksi se, että meillä on säällinen vanhuuden perusturva, lienee kaikkien suomalaisten intressissä. Kansaneläkettä voidaan kuitenkin leikata ilman, että yhteiskunnan vahvat toimijat nousisivat barrikadeille. Työttömyysvakuutuksen leikkaussuunnitelmat sen sijaan saavat aikaan paljon voimakkaampia reaktioita.

Mitä seuraavaksi?

Suomessa on pitkä tulopoliittisten sopimusten perinne. Työmarkkinaosapuolet ovat viimeisen puolen vuosisadan ajan menestyksellisesti sopineet palkkojen ja työehtojen lisäksi myös monista sosiaalipoliittisista kysymyksistä. Tätä työmarkkinavetoista päätöksentekoa on vahvistanut kaksi suomalaisen sosiaalipolitiikan keskeistä instituutiota: kassapohjainen työttömyysvakuutus ja työmarkkinaosapuolten hallinnoimat työeläkkeet. Työeläkkeisiin yhteiskuntasopimuksen kaatuminen tuskin vaikuttaa. Työttömyysvakuutuksen suhteen tilanne voi olla toinen ja kaatumisella saattaa olla merkittäviä vaikutuksia ay-liikkeen asemaan ja sitä kautta vallanjakoon suomalaisessa yhteiskunnassa.

Jos hallitus toimii, kuten se on sanonut toimivansa yhteiskuntasopimuksen kariutuessa, niin silloin politiikka tunkeutuu alueelle, joka aiemmin on ollut työmarkkinaosapuolten mandaatilla. Politiikka ottaa niskalenkkiä työmarkkinallisuudesta. Jos hallitus toteuttaa suunnittelemansa leikkaukset työttömyysturvaan, koko kassapohjainen järjestelmä voi olla uhattuna. Siitähän SAK:n puheenjohtajakin on jo varoitellut. Työttömyysturvaleikkausten myötä vaatimuksen yhdestä yhtäläisestä työttömyysvakuutuksesta voivat saada lisäpontta. Yleinen työttömyysvakuutus olisi merkittävä takaisku ay-liikkeen rekrytointistrategioihin, kiihoke liittyä ammattiyhdistysliikkeeseen laskisi oleellisesti.

Tulevat viikot näyttävät, millaisiin ratkaisuihin hallituksen poliittiset eväät riittävät. Jos hallitus pystyy viemään suunnittelemansa uudistukset läpi poliittisena prosessina, niin yhteiskuntasopimuksen kaatuminen on merkki siitä, että Suomessa ollaan siirtymässä työmarkkinallisesta yhteiskuntapolitiikasta kohti politiikan dominoimaan kollektiivisen toiminnan tapaa.

Olli Kangas
tutkimusjohtaja, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi

¹ Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa on kassapohjainen työttömyysvakuutus. Näissä maissa palkansaajien järjestäytymisaste on 70 prosentin luokkaa kun se muissa OECD-maissa on keskimäärin 17 prosenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *