Hyvän eläkejärjestelmän tunnusmerkkejä

Nicholas Barrin ja Peter Diamondin (2008) mukaan hyvän eläkejärjestelmän tunnusmerkkejä on se, että järjestelmä takaa riittävän suojan köyhyyttä vastaan ja samalla järjestelmä kohtuullisessa määrin ylläpitää saavutettua tulo- ja elintasoa. Hyvässä eläkejärjestelmässä tulisi siis olla tasapaino näiden kahden tavoitteen välillä. Tasapaino saavutetaan yhtäältä vähimmäis-/peruseläkkeitten ja ansiosidonnaisten eläkkeitten yhdistelmällä.

Sosiaalipolitiikan tutkijoiden keskuudessa yleisenä olettamana – jota myös aiemmat 1980-luvun tietoihin perustuneet tutkimukset (Korpi & Palme 1998) ovat tukeneet – on ollut se, että ne järjestelmät, jotka takaavat hyvän sosiaaliturvan keski- ja hyvätuloisille ovat myös anteliaita köyhempiä kansalaisia kohtaan.  Uudemmassa tutkimuksessa näitten tulosten paikkansapitävyys on kuitenkin kyseenalaistettu (Kenworthy 2011; Marx et al. 2013).

Analysoidessaan Euroopan Unionimaiden sosiaalipolitiikka ja sosiaalipolitiikan onnistuneisuutta köyhyyden torjunnassa Cantillion et al. (2008: 158) esittävät, että useimmissa Euroopan maissa Barrin ja Diamondin peräänkuuluttamaa tasapainoa ei ole. Cantillionin väite on, että ne maat, joiden sosiaaliturvassa painotetaan ansioturvaa, laiminlyövät köyhyyden torjunnan.

Miltä sitten eri maitten eläketurva järjestelmän eri tasolla näyttää?

Luvatut eläkeoikeudet

Asiaa voidaan tarkastella vaikkapa luvattujen eläkeoikeuksien kautta.  Tässä keskitytään siis järjestelmiin. (Eläkeläisten köyhyydestä ks. Kelan tutkimusblogi.) Tarjolla on kaksi kansainvälistä datapankkia, joista tarvittavia tietoja voi ammentaa. Ensimmäinen on Tukholman ylisopiston sosiaalitutkimuslaitoksen Social Citizenship Indicators Program (SCIP) -hanke. Toinen taas on Connecticutin ja Greifswaldin yliopistojen yhteisvoimin kerätty vertaileva Comparative Welfare Entitlements Dataset, CWED (Scruggs et al. 2014). Sekä SCIP että CWED tarjoavat mahdollisuuden vertailla eri maiden eläketurvan eri osa-alueita ja tarkastella niitten kehittymistä yli ajan.

Maiden välisten ja yli ajan tapahtuvien vertailujen mahdollistamiseksi kummassakin hankkeessa on tehty tiettyjä olettamuksia. Ilman työhistoriaa oleville maksettavat perus- tai minimieläkkeet on suhteutettu kunkin maan ja kunkin hetken keskimääräiseen palkkatasoon. Työeläkkeitten kohdalla taas on oletettu erilaisia työuria. Esimerkiksi SCIP -laskelmissa – joita seuraavissa kuvioissa käytän – lähdetään 40 vuoden työurasta ja maan keskimääräisestä palkkatasosta. Tällaiselle tyyppitapaukselle lasketaan kunkin maan eläkesääntöjen mukaisesti työeläke 40 vuoden työhistorian mukaan.  Kaikki etuudet ja palkat verotetaan. Korvaustasolaskelmissa nettomääräinen minimieläke suhteutetaan kunkin maan ja kunkin vuoden nettomääräiseen keskipalkkaan (%). Vastaavasti työeläkkeen kohdalla eläkkeen suhteutus tapahtuu aktiiviaikaiseen palkkaan (%).

Suomi työeläkepainotteinen maa

Kuviossa vaaka-akselilla on esitetty ansiosidonnaiset etuudet ja pystyakselilla minimi-/peruseläkkeen korvaustasot. Minimieläke viittaa tässä yhteydessä sellaisiin henkilöihin, joilla ei ole työhistoriaa. Niissä maissa, joissa eläkekatto on hyvin korkea tai joissa eläkekattoa ei ole lainkaan (mm. Suomi) maksimieläkkeen ylärajaksi on keinotekoisesti asetettu 150% keskipalkasta.

Kuvio: Minimi-, työ- ja maksimieläkkeen korvaustaso (nettoeläke/nettopalkka, %) eräissä EU-maissa 2010.

Kuvio: Minimi-, työ- ja maksimieläkkeen korvaustaso (nettoeläke/nettopalkka, %) eräissä EU-maissa 2010.

Kuviosta selviää, että ansiosidonnaisten ja minimieläkkeitten välinen korrelaatio (r) on negatiivinen. Toisin sanoen, maat joiden työeläkejärjestelmät ovat anteliaita tapaavat olla kitsaampia minimieläkkeen suhteen. Suomalainen työeläke asettuu tässä vertailussa eurooppalaiseen keskitasoon. Minimieläke puolestaan on varsin alhainen moniin muihin maihin verrattuna. Tosin työeläkkeitten vertailussa on muistettava, että monissa maissa (esim. Hollanti ja Tanska) kollektiiviset lisäeläkkeet nostavat lopullisen korvaustason selvästi Suomea korkeammalle tasolle. Niin ikään on muistettava, että esitetyt laskelmat perustuvat olettamuksiin keskimääräisistä tuloista ja työhistorioista. Elämä on hyvin harvoin keskimääräistä. Laskelmat ovat siis vain suuntaa-antavia. Suurin osa eläkkeensaajista sijoittunee, jonnekin minimin ja täyden työeläkkeen välimaastoon.

Edellä esitetyt vertailut kuitenkin viittaavat siihen, että Barrin ja Diamondin tasapino ei toimi. Ennemminkin tukea näyttää löytyvän Cantillionin ja kumppaneiden näkemykselle, että työeläkkeen suhteen anteliaat maat ovat kitsaampia minimieläkkeen suhteen.  Tulos näyttäisi pätevän myös Suomeen.

Olli Kangas
tutkimusjohtaja, Kela
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lähteet:

  • Barr, N. & Diamond, P. (2008) Pension Reform. Oxford: Oxford University Press.
  • Cantillion, B., and F. Vandenbroucke (eds. 2014) Reconciling work and poverty reduction. Oxford: Oxford University Press, 157-184.
  • Kenworthy, L. (2011) Progress for the Poor. Oxford: Oxford University Press.
  • Kangas, O. Suomalaiset eläkkeet eurobyrokraatin silmin. Kirjoitus Kelan tutkimusblogiss 1.12.2014.
  • Korpi, W. & Palme, J. (1998) ‘The Paradox of Redistribution and Strategies of Equality: Welfare State Institutions, Inequality, and Poverty in the Western Countries’, American Sociological Review, Vol. 63, No. 5 (Oct., 1998), pp. 661-687.
  • Marx, I., Salanauskaite, L. & Verbist, G. (2013) The Paradox of Redistribution Revisited: And That It May Rest in Peace? IZA DP No. 7414.
  • Scruggs, L., Jahn, D. and Kuitto, K. (2014) ‘Comparative Welfare Entitlements Dataset 2. Version 2014-03’. University of Connecticut & University of Greifswald.
  • Swedish Institute for Social Research. Social Citizenship Indicators Program (SCIP) https://dspace.it.su.se/dspace/handle/10102/7).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *