On aika nähdä metsä Kuuselta

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (6.5.2015) Paavo Rautio kysyy, mitä neuvoja Pekka Kuusi, jo 1960-luvulla kulttihahmoksi noussut sosiaalipoliitikko, antaisi julkisen talouden sopeutuksesta. Rautio nostaa esiin Kuusen ajatukset sosiaalipolitiikan tehtävästä talouskasvun edistäjänä:

”Järjestelmän tulee siis olla sellainen, että se pelaa kasvun kanssa samaan suuntaan. Sosiaalipolitiikka toimii kasvun ehdoilla – tukee ja avustaa sitä. − − Kuusen mukaan talouskasvu oli päämäärä, ja tulonsiirrot oli sovitettava kasvun rajoihin. Kuusi oletti, että oikea ja riittävä sosiaalimenojen määrä olisi 20 prosenttia bruttokansantuotteeseen suhteutettuna. Kuusi uskoi, että kun tämä raja rikkoutuu, lopputuloksena on epäsosiaalinen politiikka: aktiiviväestöä aletaan syrjiä epäaktiivin väestön hyväksi.”

Sosiaalipoliitikkoina voimme vain hämmästellä tätä näkökulmaa. Kuinka pitkälle tämän päivän yhteiskuntapolitiikkaa voi ohjata 1960-luvun opein? Ihmettelemme myös, mitä uutta näkökulma tuo vallitsevaan keskusteluun. Sosiaalipolitiikkaa koskevassa valtavirta-ajattelussa talouskasvun ja sosiaalipolitiikan kohtalonyhteyttä on pidetty vuosikymmeniä miltei itsestään selvänä tosiasiana. Sosiaalipoliittisten uudistusten ”taloudelliset kannustinvaikutukset” ovat olleet varsinkin 1990-luvun laman jälkeen keskeisen kiinnostuksen kohteena. Vaalien edellä sosiaalipolitiikkaa koskeva keskustelu typistyi lähes yksinomaan työpoliittiseksi keskusteluksi. Siinä avainasioiksi nousivat työvoiman tarjonnan lisääminen ja sosiaalimenojen leikkaustarpeet.

Meitä oudoksuttaa näkökulman kapea-alaisuus. Talouskasvulähtöinen ja ekonomistivetoinen keskustelu on tallonut alleen ymmärryksen sosiaalipolitiikasta hyvinvointipolitiikkana ja huolen talouskasvun tuottamista ympäristöongelmista. Vähälle huomiolle on jäänyt myös talouskasvun hataraksi tai jopa negatiiviseksi osoitettu yhteys työpaikkojen kasvuun ja eriarvoisuuden vähenemiseen.

Edelleen on vaikea ymmärtää, miten sosiaalimenojen osuus bruttokansantuotteesta voisi olla osoitus aktiiviväestön syrjimisestä, olipa osuus mikä tahansa: osuus ei vielä kerro mitään menojen kohdentumisesta. Rautiolta jää huomaamatta, että myös aktiiviväestö saa etuuksia ja palveluja. Mikäli passiiviväestöksi lasketaan kokonaan perusturvan varassa olevat kotitaloudet, on muistettava, että niissä asui vuonna 2013 vain noin 4 prosenttia väestöstä. Moni heistäkin on kuulunut tai tulee jossain vaiheessa kuulumaan aktiiviväestöön.

Kaiken kaikkiaan Pekka Kuusen oletus riittävästä ja oikeasta sosiaalimenojen määrästä on vailla kunnollista empiiristä todistusaineistoa. Enemmän näyttöä on siitä, että ellei esimerkiksi laman aiheuttamaan työttömyysongelmaan puututa nopeasti julkisin toimenpitein − myös menolisäyksin − , työttömyys voi pitkittyä. Samalla työttömyyden sosiaaliset ja taloudelliset kerrannaisvaikutukset voivat kasvaa suuriksi.

Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” oli aikansa edistysuskon tuote: tuolloin ei vielä ollut havahduttu ympäristöongelmiin eikä ilmastonmuutosta tunnettu. Kuusi itse päivittikin ajatteluaan 1980-luvulla kirjoittamalla teoksen ”Tämä ihmisen maailma”, jonka lähtökohtana oli koko maapallon elämälle uhkaksi muuttunut ihmisen toiminta.

Vuonna 2015 tiedämme vielä paljon enemmän talouskasvun yhteydestä maapallon kriisiytymiskehitykseen ja sen pulmallisesta yhteydestä ihmisten hyvinvoinnin kehitykseen. Tässä valossa yksioikoinen keskustelu siitä, että sosiaalipolitiikan tulisi edistää talouskasvua, on suorastaan vastuutonta.

Helsingin Sanomat etsi muutama vuosi sitten sosiaalipolitiikan uutta Pekka Kuusta. Yksi asia on selvää: tämän päivän uusi Pekka Kuusi ei ole Pekka Kuusi.

Tuula Helne
johtava tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Markku Laatu
erikoistutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *