Verokarhu herää talviuniltaan

”Suomalaisille annetun hyvinvointilupauksen toteuttamiseen ei ole rahaa”. Näin totesi pääministeri Matti Vanhanen 1.2.2010 Kesärannassa antamassaan haastattelussa. Samana päivänä valtiovarainministeriö julkaisi raportin, jonka mukaan ilman sopeutustoimia julkinen talous ajautuu kestämättömään tilanteeseen (1). Kyseisillä julkilausumilla tasavallan eturivin vaikuttajat herättelevät kansalaisia syventämään kriisitietoisuuttaan.

Monet sosiaalipoliitikot ja perusturvan varassa elävät hyvinvointivaltion asiakkaat ovat olleet hereillä jo pitkään. Hyvinvointivaltion hyvinvointilupaus on ollut kroonisessa ”kestävyysvajeessa” 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Syynä ovat olleet mm. toimeentuloturvaetuuksien jälkeenjääneisyys, sosiaalipalveluja koskevat toistuvat alibudjetoinnit ja työntekijöiden vähentämisohjelmat. Hyvinvointivaltion pääsuuntana on ollut siirtymä laajenevan kasvun kaudesta hyvinvointiorganisaatioiden toimintojen tehostamisen ja ulkoistamisen sekä etuuksien ja palvelujen niukemman ja vastikkeellisemman tuottamisen tielle. Jo pidemmän aikaa on ollut monille epäselvää, voiko hyvinvointivaltio enää taata heikoimmassa asemassa oleville ihmisille muuta kuin hengissä säilymisen.

Pääministerin ja valtiovarainministeriön viestien varsinainen kohderyhmä ei siis ehkä olekaan heikompi- vaan parempiosaiset. Globaali talouslama on johtamassa Suomessa siihen, mitä monet varakkaammat ovat painajaisunissaan pelänneet: tuloverojen korotuksiin ja ehkä jopa veroprogression tiukentamiseen. 1990-luvun alkupuolelta jatkunut liberaalin yksilökeskeisyyden ja verohelpotusten aika on päättymässä ja edessä siintää yhteisvastuun kantamisen karumpi arki.

Kun verokarhu uhkaa viedä hunajat pesästä, erityisesti kaksi asiaa vaivaa parempiosaisten mieltä. Toinen peloista on se, että kuluttajien (ja myös oma) ostovoima hiipuu. Toinen se, että ahkeruus ei enää kannata. Onko huoliin aihetta? Mielestäni ei.

Kuluttajien ostovoimassa tärkeintä on se, mihin voimaa käytetään. Kun verorasitus on vähäinen, raha hakeutuu rahan luo: hyvinvoivan kansanosan säästötileille, ylellisyyshyödykkeiden tarpeettomaan kerskakulutukseen ja virtuaalitalouden riskipitoisiin kasinopeleihin. Veronkorotusten jälkeen rahaa jää enemmän köyhemmän väestönosan sosiaaliturvaetuuksiin ja tätä kautta välttämättömyyshyödykkeiden hankintaan. Veronkorotuksista hyötyvä köyhä käyttää suhteellisesti suuremman osan ostovoimastaan reaalitalouden rattaiden pyörittämiseen. Samalla veronkorotukset kannustavat hyväosaisia harkitsemaan omia kulutusvalintojaan tarkemmin.

Myös pelko siitä, että ahkeruus ei veronkorotusten jälkeen kannata, on liioiteltua. Ensinnäkin siksi, että verorasitus ei ole veronkorotusten jälkeenkään kansakunnan vauraalle enemmistölle suuren suuri. Toiseksi siksi, että vapaisiin ja nopeisiin pääomaliikkeisiin perustuvassa markkinataloudessa ahkeruuden yhteys kannattavuuteen on jo nyt heikko. Teollisuudessa ja yhä useammin myös palvelualalla toimiva ahkerinkin työntekijä saa varautua siihen, että oma työpaikka voi kadota milloin tahansa.

Kolmanneksi: ahkeruus ei ole ensisijassa kannattavuuskysymys. Ahkeruudessa on kysymys ihmisen työmotivaatiosta, ja työmotivaatioon vaikuttavat monet muutkin seikat kuin taloudellinen kannattavuus. Työelämässä yhä tärkeämmäksi asiaksi on noussut yksilöiden omaehtoinen toiminta ja persoonallinen kehitys (2). Esimerkiksi Suomessa toteutetussa World Values Survey -haastattelututkimuksessa (2000) ja myös Kelan työntekijöille tehdyssä työolokyselyssä (2007) työntekijät arvostivat enemmän työn mielenkiintoisuutta, työpaikan sosiaalisia suhteita ja työpaikan varmuutta kuin työstä saatavaa rahallista korvausta (3 ja 4). Raha ei siis ole ahkeruuden tae.

Todennäköisimmin ahkeruus on kannattavuuskysymys niille, joilla rahaa on niukasti ja joille pienikin tulonlisäys tulisi todelliseen tarpeeseen. Heitä ovat kilpailutalouden selviytymiskamppailuissa hännille jääneet vaikeasti työllistyvät ihmiset, jotka sinnittelevät työmarkkinatuen varassa. Heitä rokotetaan pienestäkin lisätulosta niin rankasti, että sen hankkiminen ei kannata. Osa SATA-komitean jäsenistä yritti saada asiaan korjausta, mutta ehdotus kaatui, – arvatenkin ahkeruudesta eniten huolta kantavien hyväosaisten edustajien vastustukseen.

Markku Laatu
Tutkija
etunimi.sukunimi@kela.fi

Lähteet:
1 Julkinen talous tienhaarassa. Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla. Valtiovarainministeriön julkaisuja 8/2010.
2 de Witte, Hans, Halman, Loek, Gelissen, John. European work orientations at the end of the twentieth century. Julkaisussa: Arts, Wil, Halman, Loek, toim. European values at the turn of the millenium. European Values Studies 7. Leiden: Brill, 2004.
3 Antila, Juha. Työn mielekkyydestä ja mielettömyydestä. Helsinki: Työministeriö, Työpoliittinen tutkimus 305, 2006.
4 Laatu, Markku. Mikä toimihenkilöitä motivoi. Havaintoja kelalaisten työorientaatiosta. Julkaisussa Kapanen, Mikko, Laatu, Markku, Mattila, Hannu. Kela-barometri 2007. Tuloksia Kelan työyhteisöjen toiminnasta. Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 59/2007.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *